Meidän piti tässä kuussa käsitellä Elisaa koskien tulleita viestejä. Nostaa esille tarinoita, joita olette meille halunneet kertoa. En usko, että olisi komeampaa tapaa aloittaa tämä kuin viesti, joka saapui eilen illalla. Tämä polku ei aina ole helppo. Välillä tekisi ihan suoraan sanottuna mieli todeta, että annetaan olla. Tehköön joku muu, joka oikeasti jaksaa. Vaan tämän viestin jälkeen jaksaa taas.

Me teimme sen. Verkko on jo niin vahva, että saimme yhden enkelin kiinni.

Todellisuudessa olemme saaneet muitakin vastaavan sisällön viestejä. Punotaan rakkaat ihmiset lisää. Me pelastamme nyt oikeasti niitä ihmishenkiä.

Kiitos vielä Tyttö viestistäsi. Ja erityisesti kiitos siitä, että saamme käyttää sitä projektissa.

 

Hei,

Haluaisin että tämä viesti menisi myös Elisan vanhemmille, sillä musta tuntuu että tämä on aika tärkeä, myös minulle kuin teille kaikille siellä ruudun toisella puolella. Mä ajattelin kertoa mun tarinan, ja sen, kuinka Enkeli- Elisa on pelastanut mut.

Olen 16-vuotias tyttö. Mua on kiusattu koulussa ihan pienestä asti; "oot ruma, ei susta oo mihinkään, kauheet vaatteet, kaikki mitä sä teet on väärin, kukaan ei välitä susta.." ja lista vaan vois jatkua. Kun mä olin 12 mä yritin itsemurhaa. Mä en oikeen niin nuorena edes tajunnut mitä mä olin tekemässä, en mä ymmärtäny. Ainut mitä mä tiesin oli että musta tuntuu tosi pahalta, mä pelkäsin elää ja tiesin että on toinen tie ulos, mutta en tienny sille nimeä. Mun vanhemmat, ne tiesi että mulla on vaikeeta, mutta ei ne olis koskaan voinu ymmärtää. Se pelko, kun miettii mitä jos kertoisin, se on niin suuri että itkettää. Siinä tilassa kun on niin kauheen haavoittuvainen, kaikkien vuosien jälkeen kun on kerrottu päivä päivältä kuinka huono ihminen on, kaikki tuntuu niin vaikeelta. Joskus haluaisin pyytää anteeksi, etten kertonut.

Vuodet meni. 13 vuotiaana aloitin viiltelyn. Menetin kavereita, koulussa ei mennyt hyvin ja itkin joka päivä. Se on ihmeellistä, ja surullista, kuinka paljon tuskaa voi olla pienessä ihmisessä. Me ollaan kaikki niin pieniä, ja silti meistä tuntuu että kannamme tätä maailmaa yksin harteillamme. En kertonut viiltelemisestäkään, kerroin vain valheita. En edes tiedä kuinka monta kissaa ja onnettomuutta sain aikaan tarinoillani, ja kuinka monta tekosyytä keksin että saisin pitää pitkähihaisia kesäisin. Koulu oli maailman pelottavin paikka. Iltaisin itkin, ja toivoin että heräisin jossain muualla. Sitä on jatkunut tähän päivään asti. Mua pelottaa, tää maailma on niin pelottava enkä oikeen tiiä mihin se on menossa.

Muutama kuukausi sitten, näin kun kaveri facebookissa tykkäsi Enkeli-Elisan sivusta. Sinä päivänä olin itkenyt ihan kamalasti, olin pelännyt herätä aamulla ja olin pelännyt hengittää. Löysin blogeja, luin Elisan tarinaa, ja luin teidän vanhempien ajatuksia. Ja sitten itkin. Luin niitä kaikkia tarinoita, joita te kerrotte. Luin niitä asioita joita te haluatte kertoa meille kaikille joilla on vaikeaa, niitä asioita joita olisitte halunneet Elisan kertovan. Sinä päivänä pikku enkeli- Elisa pelasti mut. Mä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että mä en ole yksin. En tuntenut Elisaa, enkä tunne teitäkään, mutta olette pelastaneet minut. Muutama päivä kaiken tämän blogin lukemisen jälkeen kerroin äidilleni. Kerroin sen kaiken, kuinka pahalta tuntuu ja kuinka joskus haluaisin pois. Sinä päivänä lopetin viiltelyn. Toivon iltaisin, että Elisa katselee taivaasta ja hymyilee, sillä hänen tarinansa on pelastanut mut. En ole satuttanut itseäni 60 päivään. En ole halunnut kuolla 60 päivään, ja siitä voin kiittää teitä.

En tiedä minkälaista on olla vanhempi, mutta tiedän minkälaista on olla lapsi, samanlainen kuin Elisa. Mulla on arpia todistamaan, että sanat sattuu vaikkei se siltä näyttäiskään. Mä halusin kertoa teille mun tarinan, koska tiedän miltä se tuntuu, mun näkökulmasta, mutta vielä tärkeemmin halusin muistuttaa teitä siitä, että kaikki tämä työ jota olette tehneet levittääksenne Elisan muistoa ja tarinaa, on pelastaneet mut. Mä haluan kiittää teitä, suuresti. Mä tuun aina lukemaan teiän blogeja ja miettimään mun maailmaa uudelleen. Mä en ole vielä ihan kokonaan okei, mutta mä oon matkalla. Oon matkalla johonkin tuntemattomaan, mutta olen oppinut että selviän hengissä.

Kiitos, aivan älyttömän paljon. Kiitos, kiitos, kiitos. Ainut mitä mä enää toivoisin, on että Elisa ja kaikki muut enkelit jotka ovat tippuneet, olisivat uskaltaneet kertoa ja kuulla ne sanat jotka mä olen oppinut; me selvitään tästä yhdessä.

Rakkaudella

En voi muuta kuin toistaa Tytön sanat. Kiitos, kiitos, kiitos. Kiitos, kun annoit meille uskoa, että tämä työ kannattaa.

Voimia ja jaksamista ja ah niin monta vuotta ilman yhtäkään viiltoa.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia) 

 

Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa

Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa