"Että jonakin päivänä kasvaisi kokonainen sukupolvi, joka sanoisi "Mä olen kuullut koulukiusaamisesta, mutta eihän sellaista enää ole". Vaan ensin meidän aikuisten on muututtava. On kasvatettava kiusaamattomien aikuisien sukupolvi."

Niinpä. Yritetään edes.

Olen lukenut Elisan blogia muutaman kuukauden ajan, en ole kuitenkaan kommentoinut mitään. Kuitenkin tämän blogin seuraaminen on antanut minullekin paljon ajattelemisen aihetta. Opiskelen luokanopettajaksi, ja olen miettinyt koulukiusaamista opettajan näkökulmasta, sitä, miten osaisin itse tulevana opettajana puuttua luokassa/koulussa näkemiini asioihin. Itseäni ainakin huolestuttaa, että koulun henkilökunta ummistaa silmänsä tämmöisiltä asioilta, nytkin tietenkin yleistän aika rajusti, mutta opettajien pitäisi mielummin herkemmin puuttua asioihin! Toivottavasti tulevana opettajana osaisin itse toimia LASTEN edun mukaisesti.

Mutta vielä sananen teille Elisan vanhemmille. Teette hienoa työtä, voimia.

Jeeee hyvä Duudsonit!!!

Tuollainen viesti varmasti herättää kaksijakoista suhtautumista. Kiusaamista on monenlaatuista ja itse olen ollut todella pahan koulukiusaamisen uhri niinkuin Elisakin.Kärsin siitä 15vuotta ja nyt yritän siitä selvitä,vaikka kiusaaminen loppuikin jo 7vuotta.Kiusaaminen oli kohdallani kuitenkin niin väkivaltaista,että ikuiset arvet se jättää.Paljon voimia ja olette tehneet hienoa työtä koulukiusaamisen eteen.Lämmin halaus teille sinne ja jaksamista!

Itsekkin olin kiusattu ja kiusaaja, 70/80 luvulla kouluissa oli viidakon laki, ainakin meillä. Opettajat ei paljoa puuttunut ellei verissäpäin kundit hakanneet toisiaan. Yhden tällaisen tappelun jälkeen minusta ja vastapuolesta tuli parhaimmat kaverit, vielä vanhoilla päivillä ollaan tekemisissä säännöllisen epäsäännöllisesti. Mutta tuli tästä myös sellainen mietintä että omat tyttäret aistin jotenkin myös kiusatuksi joutuneen ja he eivät yksinkertaiesti uskaltaneet kertoa minulle,isälleen, asian laitaa vaan peitteli sitä peläten että puutun asiaan vaan sellaisella tavalla joka heidän mielestä pahentaa tilannetta. Eli Isä on edelleen pahis ja hoitaa hommat kuten parhaaksi näkee, tavalla jota toiset vanhemmat ei uskalla ja asiasta nousee vieläkin isompi häly lasten mielestä. Toki se rsiki on aina olemassa mutta varmaa on että olisin kiusaajien vanhempiin ottanut yhteyttä ja ihan käymällä paikan päällä jos tosiaan olisi ilmennyt pahoja kiusaksen näyttöjä, merkit mielestäni itse huomasin molemmissa tytöissä. Nyt ollaan lasten äidin kanssa erottu ja lapset 16/18 joten pahin lienee ylitse mutta silti Elisan tarinan lukiessa samaistun isään. Myös Elisan ahdinko oli käsinkosketeltava ja tässä lukiessakin tunsi itsenä avuttomaksi isäksi/ kiusatuksi/kiusaajaksi. Elisa toivottavasti sinä siellä jossain olet nyt vihdoinkin levollinen ja turvassa.

Se on todella hienoa, että tämä teidän surullinen tarina saa hyvääkin aikaan. Minun silmäni Enkeli-Elisa avasi ainakin, ja paljon olen asiaa miettinyt, ja aloimpas eilen kirjoittaa kiusaamisesta juttuakin...jos lehteen en juttua saa, niin jossain yhteydessä sitä käytän kuitenkin. Maailma kantaa paljon pahaa päällään, ja ikävä kyllä ihminen voi olla toiselleen susi. Susi joka pystyy raatelemaan toisen ihmisen! Kyllä tässä Hyvinvointivaltiossa pitäisi saada jokaisen silmät auki kiusaamisen suhteen, tapahtui se sitten missä vain. Olisi löydettävä keinoja välttää tällaista, ja varmasti keinot löytyisikin jos asiaan paneuduttais. Kiusaamista on ollut aina ja tulee aina olemaan, mutta silmien avaaminen, ennaltaehkäisy, ja kiusaajien vastuunottaminen teoistaan vähentäisi varmasti aika paljon kiusaamistapauksia. Nykyaikanahan kiusaamista ei aina tahdota nähdä, ja jos se nähdään, esim kiusattu joutuu vaihtamaan koulua jne. Kyllä sen olisi mentävä ihan eritavalla! Kiusattu vaihtamaan koulua, terapiaan jne. Tämähän on vain minun mielipiteeni ja näköjään tein sen selväksi tässä. Voimia Enkeli-Elisan vanhemmille, ja suuri kiitos tekemästänne työstä! minun silmäni se ainakin avasi.

Itse kokenut fyysistä sekä henkistä väkivaltaa peruskoulun aikana!
Talvisin lumipesuja välitunneilla, yksin jättämistä, huutelua, matkimista!
Vieläkin muistan sen kun menin yläasteella kotitaloustunnille, mikä näky kohtasikaan minua käytävällä, jossa oli iso käsienpesuallas, siinä oli koululaukkuni "hukutettuna", kaikki koulukirjat ym. välineet menivät sen uintireissun takia uusiksi! en muista mitä sanoi rehtori asiaan, mutta mitään muutosta ei tullut! Edelleenkin muistan ne tunteet jotka koin kouluun mennessäni ja koulusta tullessani! Toisinaan vielä nytkin (25 vuotta myöhemmin) kun joudun kävelemään yläasteikäisten joukon ohi, tulee ahdistava tunne, ehkä se tulee sieltä jostain jonka on yrittänyt piilottaa ja unohtaa. Minä jaksoin piilottaa, Suomessa on monta jotka eivät jaksa, vaan valitsevat toisenlaisen tavan ratkaista ahdistus :(

Omat lapset nyt kouluikäisiä, olen pyrkinyt puhumaan heille ihmisten erilaisuudesta ja heidän hyväksymisestään. Esikoista kiusattiin jossain vaiheessa, hän kävi koulukuraattorin luona juttelemassa asioistaan, sai käytyä peruskoulun hyvillä arvosanoilla, nyt opiskelee ammattiin, josta on saanut uusia ystäviä, kouluaikaisia ystäviä ei ole kun pari, joiden kanssa on tekemisissä toisinaan.

Hei Riikka ja muut Elisan rakkaat,

harvoin lähden mihinkään lumipalloefektiin mukaan, mutta teidän tarinanne, Elisan etenkin, kosketti syvältä ja haluan kertoa, että olette mielessäni, vaikken teitä henkilökohtaisesti tunnekaan.

Olen itse v 1996 syntyneen Katrin äiti ja tunnistan täysin teinin kommentit kysymyksiin 'Mitä kuuluu?', 'Miten koulussa?' tai välttelyn, kun koettaa haastatella miten tyttö on aina yksin kotona. Voin vain toivoa, että tytöllä on kaikki hyvin ja että jos ei ole, joku muu huomaisi sen, jollen minä pysty/ehdi/osaa.

Menetin pikkuveljeni vajaa 10 vuotta sitten 20-vuotiaana, hän ei jaksanut maailman paineita ja huumeetkin tulivat kuvioon mukaan. Suru seuraa edelleen mukana. Vaikka aikaa on jo kulunut, ikävä ei häviä, mutta haalistuu. Isä ei jaksanut surua ja päätti mennä pojan perässä. Hautasin molemmat rakkaat tasan 9 kk:n välein ja tuosta ajasta muistan hyvin vähän, surua lukuunottamatta.

Jaksakaa te, ystävienne ja jäljelle jääneiden rakkaidenne vuoksi, älkää antako periksi. Elisa olisi taatusti toivonut sitä. Tehkää tätä hienoa työtä koulukiusaamisen kitkemiseksi ja antakaa Elisan auttaa muita, jotka ovat kokeneet ja kokevat saman kuin hän. Enkeli-Elisa elää meidän kaikkien sydämissämme ja levittää enkelitomua teidän ja kaikkien tällä hienolla asialla olevien ylle <3

Lämpimin terveisin
Sari

Mielenkiinnolla olen seurannut fb-ryhmää (olen yksi tykkääjistä) ja tätä blogia. Jaksamista Elisan vanhemmille. Itse olin laman lapsi, vanhemmat eivät kyenneet tukemaan mua lapsena, ja melkein tein itsemurhan vähän ennen yo-kirjoituksia 19-vuotiaana. Siitä tuli mun elämän käännekohta, jotain mussa murtui (ja kuoli) mutta samalla uusi minä lähti eteenpäin kohti uutta elämää (pikkuhiljaa, kunhan sai ensin itsensä koottua vaikeiden vuosien jälkeen). Luin Elisan kirjoittamat sivut, ja ne olivat niin kuin minun kynästäni, reilu 10 vuotta sitten. Tuli niin mieleen, että voi kun olisin voinut olla tukemassa. Kertomassa, että kiusattuna ollutkin voi selvitä ja jatkaa elämäänsä! Itse jouduin silmätikuksi 3.luokalla ollessani ja sitä kesti 9.luokalle saakka. Vielä lukiossa sain sätkykohtauksen kun joku käveli takaani, ja portaita pelkään vieläkin, sen verran kauan mua portaissa tönittiin. Tsemppiä kaikille koulukiusatuille! Kunpa joku sais ne kiusaajat tuntemaan itse sen miltä kiusatusta tuntuu :( Ja hyvää jatkoa tälle projektille. Ollaan kaikki mukana - kiusaamista vastaan!

Upea juttu, että lumipallo pyörii! Se on merkki siitä, että kaikella tekemällänne, ääneen lausumallanne on merkitystä. Se kertoo siitä, että Elisan mittaamattoman surullisella kohtalolla on valtava merkitys. Mikään ei teidän tuskaanne vie pois, eikä tuo Elisaa takaisin. Kaikella tällä yhteisöllisyydellä kuitenkin on mahdollisuus antaa ripaus lohtua niin teille kuin vastaavan kohtalon jakaville - ja todellakin - punoa se verkko niin tiiviiksi, ettei sen läpi enää yksikään enkeli tipahda.

Teille Elisan vanhemmat toivon rohkeutta olla heikkoja ja tarvitsevia - surra niin kauan kuin surettaa, voimia tukea toisianne ja jatkaa erilaiseksi muuttunutta elämäänne. Sydänlämpöinen kiitos siitä, että olette jaksaneet jakaa tarinanne. Elisan tarinan.

Hei,
en ole onneksi kokenut samanlaista helvettiä nuoruudessani kuin tyttärenne ja monet kommentoijat, mutta Elisan tarina kosketti silti paljon. Tekemänne työ on todella tärkeää, ja herätti paljon ajatuksia. Valmistun jonakin päivänä opettajaksi, ja päämääräni on ettei mitään tällaista katsota työpaikallani läpi sormien. Jaksamisia teille ja kiitos tästä näkökulmasta! Mua koskettaa myös tosi paljon tämä Marika, onko hänellä kaikki hyvin? Vaikuttaa tosi henkisesti vahvalta yläasteikäiseksi, ihanaa että Elisalla oli kuitenkin hänet.

Osanottoni. Ikävää kun teidän tyttö kuoli. Minä luen teidän blogia. Tervetuloa tutustumaan myös minun blogiini osoitteeseen http://esirukouksia.blogspot.com/ ja juttuihini siellä. t. Henna

Hei! Mä olen lukenut vähän jokaista blogia sieltä sun täältä, jotka kertoo Elisasta. Ei voi vaan olla itkemättä, kun miettii et oonhan mä itsekin joskus jotain tahallani kiusannut, vaikka en mitenkään fyysistä väkivaltaa käyttäen, mut sanat satuttaa eniten, ne uppoo jonnekin niin syvälle, mitä jotkut ei voi edes kuvitella. Mun mielestä on jopa vähän törkeää väittää, että tämä olis liioiteltua yms, mä tiedän paljon juttuja kiusaamisesta, kun olin itse peruskoulussa, kiusaamista ei sallittu ollenkaan, pelkkään ''leikkiinkin'' puututtiin ja otettiin se vakavasti. Mut mä tiedän, olen nähnyt, kuullut, ollut vieressä katsomassa uskaltamatta avata omaa suutani, että kyllä meidänkin koulussa silti kiusattiin. Sitä tehtiin ''piilossa'', ala-asteella me leikittiin välitunti alueiden ulkopuolella, koska se oli muka niin siistiä ja jännittävää, no tottakai se oli, siellä pysty kiusaamaan. Yleisin paikka mun luokalla oli leikkiä koulun läheisessä metsässä, kyllä sielä monta kertaa yks lihava tyttö pistettiin itkemään ja kun leikittiin käpysotaa, kaikki heitti juuri sitä yhtä tyttöä, ja aina niin kovasti kun vaan jaksoi. Sit kun se meni 'rollimaan' opettajalle tai muulle aikuiselle, me sanottiin et 'se on sen pelin idea, ei me tarkotuksella' ja kyllähän se niihin aina uppos, kerta toisensa jälkeen. Aikuiset ei aina välttämättä ymmärrä asiaa toisen kannalta, sen heikomman. Niiden pitäis kiinnittää huomiota enemmän, jokaikiseen pieneenkin juttuun minkä ne huomaa, ei vaan ''antaa asian olla ja antaa lasten leikkiä''... Ne leikit monesti muuttuu ihan jokskuks muuks, kun mitä niiden pitäis olla. Ja iän myötä ne vaan pahenee, jos kukaan ei puutu siihen. Mä oon itse aina ollut sellanen heiveröinen pieni tyttö, joka ei uskaltanu oikeen sanoa omaa mielipidettä, vaan menin mukaan kaikkeen mihin toisetkin. Kyllä sen sit vanhempana rupes tajuamaan että ei helvetti, mitä mä oon menny tekemään, olinko _mä_ oikeesti niin tyhmä? Ja mä oon varma, että ne jotka Elisaa kiusas, ne katuu sitä, ne ei välttämättä myönnä sitä muille, ja koittaa olla myöntämättä sitä edes itelleen, mut ne silti katuu sitä. Se joka ei kadu tollasta tapahtumaa oman käytöksen takia, on sairas. Ja jokasellahan on omat mielipiteet, tässä olivat mun. Vielä sanon osanotot teille, koittakaahan jaksaa ja pitää vaan elämästä kiinni, ja niistä ihmisistä, joita teillä vielä on. Muistakaa kertoo niille aina välillä, edes kerran, kuinka välitätte, se on tosi tärkeetä, se auttaa jokasta jaksaa huomiseen. :)

Hei! Teidän tarinan innoittamana hain "Älä jää yksin/ Löydä oma tarinasi" - ryhmään lahdessa.
Sain käsityksen, että muunmuassa muita kiusattuja ryhmä sisältäisi.
Tavoitteina mm. yksinäisyyden helpottaminen, tukea hyvinvointiin ja jaksamiseen, masennuksen ehkäisy ja ahdistuksen lieventäminen.

Lisää www.mielenterveysseura.fi/vertaistukiryhmät/yhteisvastuu_nuorista

..Oletteko itse osallistuneet vanhempina mihinkään terapiaan tai mihinkään vastaavaan, tukiryhmään itsemurhan tehneille läheisille?
Mielenterveysseura järjestää käsittääkseni tälläistäkin.
Sillä jos voimat ei riitä... Apua kannattaa hakea.

Toivottavasti voitte jo paremmin.

Love.

Voimia!

Kiitos blogista, löysin sen vasta tämän viikon alussa.

Aina löytyy noita, jotka syyttävät jotakin asiaa keksityksi kun eivät saa päätään taipumaan siihen, että tällaista tosiaan tapahtuu. Itse olen selvinnyt vastaavantyyppisestä helvetistä, tai paremmin sanottuna alan pikku hiljaa selvitä. Näin kolmeakymmentä lähestyvänä alan hiljalleen olla siinä kunnossa että opiskelu sujuu, vaikka traumat puskevat vieläkin monissa tilanteissa esiin. Siihen vaadittiin tosin vuosien terapia, vielä useamman vuoden lääkitys joka on edelleen päällä, ja pitkä hoitojakso psykiatrisessa sairaalassa.

Kyllä tuollaista tapahtuu. Kaiken aikaa. Aivan liian monessa paikassa.

Hei! Voimia teille kaikille <3 Itseäni kiinnostaa miten koulu on reagoinut tähän? Ovatko kiusaajat ottaneet teihin yhteyttä?

Itse kävin myös koulua 13-vuotta sitten jossa pahinta kiusaamista oli huutelut, nyt pikkusiskoni käy samaa koulua ja meno on todellakin pahentunut, joten mielestäni turha verrata "ei silloinkaan kun minä kävin", maailma muuttuu.

Ja kiitos teille tästä, luettuani blogin ja fb-sivut soitin siskolleni ja kyselin miten koulussa menee, kiusataanko ketään yms. Hän on rohkea tyttö joten uskoisin että palopuheeni jälkeen ainakin jotenkin puuttuu kiusaamiseen :) Linkitin hänelle tämän blogin, luulen että tärkeintä olisi saada tämä kiertämään yläaste ikäisten keskuudessa (ja tietty nuorempien)

Teette hienoa työtä!

Teidän tekemä työ on todella mahtavaa!
Ensinnäkin mun on kiitettävä teitä siitä, että olen edelleen hengissä. Tämä blogi pisti miettimään, sai ajattelemaan sitä, haluanko todella omien vanhempieni joutuvan käymään läpi samoja asioita, mitä te olette joutuneet kokemaan. Tämän blogin ansiosta ollen jutellut myös tuttujeni kanssa kiusaamisesta, ja osittain teidän ansiostanne hekin tekevät nykyään parhaansa sen eteen, että ketään ei kiusattaisi.

Mä tiedän, että todella pahaa kiusaamista tapahtuu tosi monissa kouluissa ilman, että siihen puututaan tarpeeksi. Sitä tapahtuu myös niin, ettei kukaan muu, kuin kiusaaja(t) ja kiusattu tiedä kiusaamisesta, joten mun mielestä kukaan ei voi sanoa, etteikö heidän koulussaan kiusattaisi. Linkitin tämän blogin eräälle entisen yläasteeni opettajalle, jonka mielestä kiusaaminen ei ole väärin. Toivon todella, että teidän kirjoituksenne saavat hänetkin ajattelemaan asioita paremmin. Jos siitäkin koulusta löytyisi edes yksi opettaja, joka osaisi puuttua kiusaamiseen kunnolla, tilanne paranisi huomattavasti. Ehkä pitäisi saada useampikin opettaja lukemaan Elisan tarinaa.

Paljon voimia teille, teette hyvää työtä! <3

http://www.iltalehti.fi/uutiset/201202160200322_uu.shtml

Hei! Halusin vaan kertoa, että teette hienoa työtä koulukiusaamisen ehkäisemiseksi. Kunnioitan teitä suuresti sen vuoksi, että huolimatta omasta tuskastanne jaksatte paneutua tähän asiaan. Uskon, että moni nuori on jo pelastunut teidän ansiostanne. En voi sanoin kuvata, miltä tuntui lukea tätä blogia. Tunnen suurta surua ja myötätuntoa teidän puolestanne. Toivotan voimia teille suuren surunne kestämiseksi ja käsittelemiseksi, sekä elämäänne yleensä.

Luin tänään aamun lehdestä kirjaprojektistanne. Kävin kuntosalilla ja mietin, että mitä sanoisin, mitä kirjoittaisin, miten ottaisin osaa, onko mitään mitä voisin sanoa, joka auttaisi jotakuta toista? En tiedä, mutta kokeillaan. Olen muutamaa vuotta vaille nelikymppinen nainen, jonka vanhemmat erosivat ollessani n. 12-vuotias. Sain isäpuolen, sisaruspuolia, jotka asuivat muualla, mutta vasta nyt aikuisena olen tajunnut, kuinka yksin samalla jätinkään veljeni, joka jäi asumaan isäni kanssa.... Toisinsanoen, sain omaan elämääni uutta, mutta rakas veljeni jäi omasta arkielämästäni syrjään. Asuin pienellä paikkakunnalla, jossa ala-astelaiset saivat vielä olla täysin lapsia collegepaitoineen ja verkkareineen, mutta jossa yläasteella joka toisesta kuoriutui jonkinlainen kovis tai pikkupunkkari tai jotain muka coolia.

Minua ei kiusattu siinä määrin, miten koulukiusaamisesta nykyisin puhutaan. Tai näin olen sen aina kokenut, että itseäni ei koulussa kiusattu. Toisaalta, kun luen ja kuuntelen kiusattujen kokemuksia, niin tehtiinhän niin sittenkin myös minulle. Huudeltiin, keksittiin ilkeitä lempinimiä, joista erityisesti yksi jäi moneksi vuodeksi elämään huutelijoiden keskuudessa. Jätettiin porukan ulkopuolelle, haukuttiin kun en polttanut tupakkaa, lopetettiin puhuminen tai jutun kertominen heti kun tulin huoneeseen, syrjittiin ryhmissä, ihmeteltiin mikä huora mahdan olla, kun liikun/kävelen/olen eri miesten autojen kyydissä iltaisin. Jossain vaiheessa eräs poika, jonka kanssa hengailtiin ja jolle aikanaan menetin jopa neitsyyteni, palautti minulle takaisin oman rippikuvani siten, että kaulassani olleen korun kohta oli poltettu sytkärillä mustaksi. (kuvan palautus tapahtui aika kauan neitsyydenmenetyksen jälkeen) Ja silti, siitä huolimatta, vaikka kaikenlaista kurjaa yläasteella ja teini-iässä sattuikin, en kokenut sitä kiusaamiseksi. Tätä on todella hankala selittää, mutta ehkä ne harvat ystävät ja mukavat koulukaverit olivat painoarvoltaan kalliimpia, kuin nämä ikävät ihmiset ja kokemukset. Ja tottakai kaveriporukassamme oli riitojakin, välillä joku tyttö oli toisen kanssa "bestis" ja joku jäi syrjään, sitten meni viikkoja tai kuukausia ja joku toinen oli taas toisen kanssa enemmän. Eli oman kaveriporukkamme sisälläkin tapahtui tällaista syrjään jättämistä aina toisinaan.

En muista, että minulle olisi tehty fyysistä väkivaltaa, paitsi jokunen lumipesu välitunneilla hangessa. Lisäksi olin niin kiukkupussi, että sanoin joka ikinen kerta huutelijoille takaisin, onnistuinpa joskus heittämään jonkun vitsikkään jutunkin niin, että muu luokka nauroikin sille joka huutelun aloitti, eikä minulle.

Sen sijaan en tiennyt, en nähnyt tai en ehkä halunnut nähdä sitä, että pikkuveljeäni kiusattiin. Sain sen selville vasta aikuisena, ja kadun sitä varmasti loppuelämäni. Veljeni voi nyt aikuisena hyvin, mutta tietyt kokemukset kumpuavat hänen persoonallisuudestaan aina toisinaan esiin. Jos olisin yläasteikäisenä ymmärtänyt, että pikkuveljeni kärsii, olisin mennyt tiikerinä häntä puolustamaan. En käsitä, miksi en puuttunut asiaan. Enkö halunnut itse silmätikuksi? Onko muistikuvani niin vääränlaisia näin vuosikymmeniä jälkeenpäin, koska epäilen vieläkin tiesinkö vai enkö tiennyt kiusaamisesta tuolloin? Vai näinkö vain jotain pieniä merkkejä, viittauksia asiasta, mutta en halunnut ymmärtää asian vakavuutta? En tiedä, mutta toivoisin, että joku olisi "herättänyt" silmäni veljeni kiusaamiselle, sillä tiedän varmasti, että olisin mennyt väliin, puolustanut, nostanut hänen itsetuntoaan vaikkapa sitten olemalla "cool isosisko, joka puolustaa pienempiään."

Mutta vielä noihin omiin kokemuksiini. Olisiko lukijoiden joukossa jotakuta, kenties ammattilaista, joka voisi kertoa miksi joku kokee saman tapahtuman kiusaamisena, ja miksi joku toinen ei? Onko kyse aina persoonallisuudesta ja hetkeen asti kertyneestä itsetunnosta tai sen puutteesta, vai mitkä kaikki asiat tähän eri lailla kokemiseen voisi vaikuttaa? Missä menee se joskus hiuksenhienokin raja, että (poika)kiusaaja osoittaa mahdollisen tykkäämisensä tai ihastumisensa tytölle, huutelemalla, tönimällä, jopa seinää vasten nostamalla...? Miksei kaikille lapsille opeteta puolustamaan itseään kiusaamista vastaan, joko piikikkäillä vastakommenteilla, tai tarvittaessa vaikka turpaan antamalla tai painimatsilla, jos tilanne sellaista vaatisi? Ja vielä ehkä yksi hankalakin kysymys, jota itse aina silloin tällöin pohdin... Kuka opettaisi nuorille tytöille sen, että hyväksynnän hakeminen toisten silmissä on hankala asia, ja siinä pitäisi osata aina erottaa seksi ja tykkäys/rakkaus toisistaan. Kuinka paljon rikkonaiset perheet ja vanhempien tai puolivanhempien malli tähän vaikuttaakaan??

En aio lukea tätä kommenttiani läpi, sillä alkaisin kuitenkin sensuroimaan pohdintaani. Tiedän, että tekstini saattaa paikoin kuulostaa tylyltä ja vähättelevältä, ja se ei missään nimessä ole tarkoitukseni. Ihmettelen vaan edelleen, keski-ikäisenä, sitä miten jotkut pienet asiat voivat jäädä muistiin vuosikymmeniksi. Eikä niitä saa poispyyhittyä vaikka mitä tekisi. Ja siitä huolimatta, joku kokee pienen asian kiusaamiseksi ja joku toinen ei välitä isommastakaan itseensä kohdistuvasta ikävästä teosta. Saisimmeko yhdessä kaivettua sen eron tällaisten ihmisten välillä? Voisiko sitä tekijää kehittää, jonka tuloksena kiusaamisen kokeminen saattaisi joskus, jonain kauniina tulevaisuuden päivänä helpottaa?

Enkelin vanhemmat, olette rohkeita kun olette tulleet asian kanssa julkisuuteen ja teette käsittämättömän tärkeää työtä. Toivon sydämestäni, että tästä tosiaan muodostuu sellainen hyvän tahdon lumipallo, jolla on laajat vaikutukset kaikenlaisten lasten ja nuorten keskuudessa, jonka avulla saisimme maailmastamme paremman paikan kaikille. <3

Hei!

Nyt sitten minäkin löysin teidän bloginne. En ole vielä oikein "ehtinyt" katsoa sen tarkemmin, mutta selailin vähän ja teillä on hyviä otsikoita. Ne otsikot ovat blogeissa todella tärkeät - moni taitaakin katsoa vain ja ainoastaan ne!

Minulla olisi varmaan paljonkin kerrottavaa tähän liittyen, mutta en sitä kaikkea viitsi nyt juuri tänne kirjoittaa. Kuitenkin jos itselläni olisi nyt pieniä lapsia, niin ei ole ollenkaan varmaa, että laittaisin heidät näihin kouluihin, joita nykypäivänä on. Siinä olisikin todellakin harkinnan paikka! Olenkin ehdottanut jo koko maamme peruskoulun opetuksen siirtämistä pidettäväksi tietsikan ja telkkarin avulla päivittäin. En nyt tässä aio kehitellä sitä ajatusta ja ideaa millä tavoin kaikki tuo käytännössä pitäisi järjestää. Tuskin se ainakaan mikään kustannuskysymys on! Ja varmaan löytyisi niitäkin henkilöitä, jotka olisivat valmiita tulemaan kotiin "valvomaan" lapsia, jotka käyvät "telkkarikoulua" aamupäivisin. Urheilu- ja musiikkiosiot ja ehkä osa taideosioista ovat sellaisia, että niistä voivat muut kuin koulu huolehtia. Eiväthän nuo nytkään oikein toimi nykyisessä koulumuodossa. Juu, paljon olisi tästä aiheesta kerrottavaa.

Ja blogissani olen myös kertonut, mitä nuorisolle - varsinkin syrjäytyviä nuoria ajatellen - pitäisi järjestää ja tarjota vaikka ihan niillä rahoilla, jotka nyt ollaan laittamassa Guggenheim-museoon (mikä on kyllä aivan hölmöläisen touhua). Lisää siitä löytyy omasta blogistani. Mutta sellainen talo, missä nuoret voivat vapaasti olla ja jos siellä haluavat harrastaa asioita, joissa samalla oppivat valmiuksia esim. kirjoittaminen, musiikki, taide, puutyöt, käsityöt, ruoanlaitto - ihan vaikka mitä mitä vain ajatella saattaa, niin siellä heillä olisi mahdollisuus tehdä näitä juttuja ja oppia kaikenlaisia valmiuksia ja taitoja. Siis taitoja - ei sitä ainaista "tiedon" pumppaamista, mitä koulussa harrastetaan ja joka on toisella tavalla katoavaa ja haihtuvaa kuin kerran opitut taidot! Erilaiset taidot ovat myös katoamassa nyky-yhteiskunnassa, joten niiden ylläpitämisellä on ihan itseisarvo nuorison keskuudessa. Ja jos vain haluavat oleskella tuossa "olohuoneessaan" niin sekin käy. Ja nuoret otetaan mukaan jo ihan tämän talon rakentamiseen ja sisustamiseen, missä saavat "raksakokemusta", talo pitää sisustaa ja kustannuslaskelmat tehdä! Haloo kaikki syrjäytyvät / syrjäytyneet pojat! Missä olettekaan? Teitä tarvitaan!

Tarpeellisia ohjaajia järjestettäisiin sinne - ja valtio maksaa! Ja sitten nuoret pyörittävät siellä ihan omaa ruokabusinestä heille itselleen ja ihan "omakustannushintaan". Jos tulee nuori, jolla ei ole rahaa maksaa "mitään" niin sellainen saa sitten ilmaiseksi valitsemaansa puuroa tai vaikka jonkun sopan, leipää, maitoa, juustoa, hedelmän, kahvit yms eli ihan valtion tarjoama ruoka-apu tässä muodossa maamme varattomille nuorille.

Näin nuorilla olisi mielekäs paikka ja "olohuone", jossa olla ja osallistua kaikkeen mitä nyt sisätiloissa voi ajatella tekevänsä - jos haluaa ja oppia kaikenlaista tärkeää sekä heidän omalle kehitykselleen että yhteiskunnan tulevaisuudelle. Kukaan ei nykypäivänä tiedä mikä "tieto" on sitä, mitä tulevaisuudessa tarvitaan, mutta taidot ovat tässä suhtessa hieman eri asemassa.

Pienillä paikkakunnilla ei homma voi varmaan toimia ihan samoin kuin suurilla, mutta "kuvaruudun" avulla suuremmilla paikkakunnilla tapahtuvaa toimintaa voi siirtää minne vain! "Kokousnetti" vain käyttöön nuorten tiloihin!

Ja oma blogini sai alkunsa aiheesta abortti! Ja sekin on asia mikä liittyy juuri nuorten kokonaistilanteeseen ja kokemuksiin elämästä ylipäätänsä jo nuoren elämänsä aikana. Tulkaa nuoret blogiini kirjoittamaan aborttikokemuksistanne ja kaikista ajatuksistanne liittyen abortteihin. Tiedän, että aihe kiinnostaa nykypäivänä erityisesti nuoria miehiä, joiden yli ehkä ajetaan usein nykypäivänä näissä asioissa! Blogiini voi kirjoittaa ihan anonyyminä ja jos kommentoit jotakin niin vastaan sinulle henkilökohtaisesti jotakin. Jos et halua, että julkaisen kommenttisi, niin kirjoita sekin sinne!

Olisi ihanaa, jos laittaisitte jonnekin tänne blogiin linkin blogiini: Kadun aborttiani! Olen kylähullu ja pähkähullu Aborttibloggari ja huutelen kylillä ja toreilla tätä sanomaani! Blogini osoite on: abortti.blogspot.com, mutta siellä on nykyään kaikenlaista maan ja taivaan välillä, mikä liittyy ihmiselämään ja vaikeisiin elämäntilanteisiin. Erityisesti syrjäytyvät pojat ja nuoret miehet ja eronneet, jopa hylätyty, isät ovat ajatuksissani!

Jaksamista kaikille! Uskon, että monessa asiassa elämä voittaa. Kun vanhempana katselee asioita, joita elämänsä aikana on joutunut käymään läpi niin kaikki pahakin saattaa jopa kääntyä hyväksi. Jokainen - vähäpätöiseksikin itsensä tällä hetkellä tunteva - luo kässärin omasta elämästään, joka on ihan stoorin ja filmin arvoinen. Siksi kannattaisi pitää päiväkirjaa, vaikka sellaista pientä tavallisessa almanakassa, jonne kirjoittaa jonkun tunteen tai tapahtuman tai vaikka jonkun sanan, joka myöhemmin tuo mieleen jotakin. Sen voi vaikka kirjoittaa vieraalla kielellä niin saa samalla kieliharjoitusta! Ja ne joita blogit kiinnostaa voivat tehdä sitten elämästään jopa sellaisen jälkeenkinpäin muistiinpanoistaan! Suosittelisin! Itseäni ihan harmittaa, että ei ole niitä päiväkirjoja! Kirjoittakaa myös ystävienne puhelinnumerot johonkin puhelinkirjaan älkääkä jättäkö niitä vaan kännymuistin ja jonkun Facebookin varaan!

Tämä bloginne ei varmaan ole oikea paikka kirjoittaa näin paljon, mutta palailkaa näiden asioiden tiimoilta minunkin blogiini. Arvostaisin todellakin ajatuksenvaihtoa kaikessa mielessä ja on kaikenlaista sellaista kokomusta, mikä monelta todellakin puuttuu eikä sitä mistään saa ja mikä ei liity vain koulu- tai työmaailmaan tai mt-ympyröihin, joita tämän teidän bloginne aihepiiri kovasti myös sivuaa!

Terveisin

Irmeli Grunau
Blogi: abortti.blogspot.com

Olen lukenut tätä blogia jo jonkin aikaa ja olen jakanut tätä omassa blogissani ja ottanut puheen aiheeksi,ja ikää löytyy 14v. Meidän koulussa on ysit aloittanut semmoisen projektin,että joka aamu on kuulutus jossa kerrotaan tositarinoita kouolukiusaamisesta,siitä miten ME nuoret voimme ehkäistä sit yms. Sitten tuli elisan yksi pv kirja teksi,minä oli ainut luokasta joka tiesi tästä,se oli hirveää vaikka olen lukenut sen montakertaa,sen jälkeen näytettiin "what is going on.." video,silloin ei pystynyt pitämään itkua. Olen pahoillani että juuri elisan piti kokea tämä kaikki,te teette hienoa työtä! Elkää luovuttako,elämä kyllä hymyilee vielä,usko pois olen kokenut saman menetyksen. Pitäkää toisistanne kiinni!

Luin Elisasta Turun Sanomien Extra-liitteestä ja kyllä siinä melkein itku tuli. Etenkin kun itseäni kiusattiin vuosia sekä ala- että yläasteella. Hienoa että jaksatte pitää blogia, sen lukeminen varmasti helpottaa monen oloa ja samalla pitää tärkeää asiaa esillä! Voimia!

niin valitettavaa ja surullista tämä onkin-koulukiusaus on totta ja erittäin raakaa ja raastavaa lapselle!yksikään aikuinen, ei voisi olla samanlaisessa työympäristössä päivästä toiseen.keskustelkaa lastenne kanssa-kun todella annatte aikaa tälle keskustelulle,voin uskoa,että järkytytte,mitä kuulette!lapsi ei aina kerro asioista,koska pelkäävät kiusaamisen kovenevan-koska siihen puututaan,näinkin tapahtuu.olen oman lapseni kohdalla joutunut jos minkinlaisiin tilanteisiin,puuttuessani koulukiusaamiseen.todellakin toivoisin,jotain keksittävän tähän ongelmaan!joku lapsi elää tätä helvettiä joka koulupäivä!-ja varmasti"syvälle sydämeen sattuu"-laulun sanat on paljon puhuvia..voimia ja halauksia kaikille,tämän asian kanssa painijoille.

Ihailen teidän vahvuutta ja jaksamista, sitä sisua mikä teillä on tohon hommaan. Kirjotin blogiini oman tarinani ja kiitän teitä teidän tekemästä työstä aiheen suhteen. Teidänlaisia maailma tarvitsis enemmän!

Inhoan jo koko sanaa: koulukiusaus. Voin hyvin kuvitella, mitä tyttärenne kävi läpi. Oma tyttäreni käy sitä tällä hetkellä, käynyt jo 6 vuotta. Itku tuli lukiessani näitä, sillä niin samankaltaiset jutut tulevat esiin oman tyttäreni puheissa ja kirjoituksissa. Hän lopetti koulunkäynnin, kun ei enää jaksanut ja kaikki muutkin sosiaaliset kontaktit jäivät pois. Tästä on aikaa jo melkein kolme vuotta. Hain apua eri paikoista, mutta kaikki ammattitaitoiset ihmiset sanoivat samaa, mitä Elisakin sanoi: kyllä se siitä, älä ole huomaavinas, älä välitä niistä...Tyttäreni sanoo, ettei kukaan voi auttaa häntä ja pelkäänkin, että mihin hänen elämänsä johtaa tai päättyy. Nyt hän on ollut pitkään Kellokoskella, mutta en huomaa muuta kuin sen, että lääkitys on kova. Hän on kuulemma psykoosissa ja pelkää sosiaalisia tilanteita. Hoh hoh, tuon tiesin itsekin ja luultavammin tiedän myös syyn tilanteeseen. Mutta ei koulukiusaus ole niin iso juttu, mikä voisi vaikuttaa...Voihan olla, että, jos hänellä nyt on joku psyykkinen sairaus (useamminkin käynyt Kellokoskella ja joka kerta eri diagnoosi) niin ainakin isona laukaisevana tekijänä pidän tätä koulukiusaamista.
Äitini mies kärsi nuorena myös koulukiusaamisesta, opettajat eivät silloinkaan välittäneet. Olen useasti puhunut hänen kanssaan näistä asioista ja edelleen hän vihaa niitä tyyppejä, vaikka hän on äärettömän menestynyt elämässään. Jos aikuisen ihmisen on vaikea käsitellä tämän kaltaisia asioita (esim. työpaikkakiusaus), niin miten ihmeessä sosiaalityöntekijät, opettajat, mielenterveystyöntekijät (siinä joitakin tahoja, joihin olin yhteydessä) olettavat, että nuori kyllä voi vaan mennä sinne kouluun, kyllä se loppuu...Ei se lopu. Jotkut nuoret selviävät ja jotkut eivät...Katsellessani omaa tytärtäni, pelkään, että hän kuuluu myös jälkimmäiseen ryhmään ja olen myös samaa mieltä siitä, ettei kukaan voi häntä enää auttaa.

Pakko tulla kommentoimaan. Kuinka vahvoja te ootte, ihailen teitä. Mun elämä meinas päättyä samanlailla kuin teidän pienen enkelin. Ja vieläkin toivoisin olevani enkeli, poissa täältä. Mua kiusataan myös. Kerroin vanhemmille,ne ei välitä. Mua on kiusattu päiväkodista asti. Haukkumalla ja loppujen lopuks se meni siihen, että hakattiin. Enää se on henkistä satuttamista, mutta se sattuu eniten. Mun omaksi onnekseni koulu on jo ohi, saan alottaa kaiken puhtaalta pöydältä; ammattikorkeakoulussa. Ehkä.
Kiusaamisen pohjalta sairastan keskivaikeaa masennusta. En nuku, en syö.. Kiitos vaan kiusaajille, jotka hajottaa toisen ihmisen elämän.

Toivotan teille voimia, ootte todella vahvoja ihmisiä. Blogissani (maija-myreality.blogspot.com) on masennustarina. Täytyy suunnitella kiusaamistarinakin, jos se auttais muita nuorempia selviään. Mutta pitemmittä puheitta voimia teille, sitä te tarviitte♥