Kirjoitti Riikka / Elisan äiti

Lisää projektista: http://www.jossainkaukana.net/elisa

Olen selannut Elisan päiväkirjaa taas. Vielä ihan viimeisinä päivinä Elisa kirjoitti, ettei halua kertoa minulle ja Miksulle asioita, koska ei halua pilata hyvää hetkeä. Ei halua rasittaa. Ei halua tehdä meitä surullisiksi. Vielä ihan muutamia päiviä aiemmin Elisan kirjoituksessa toistui ajatus "Mä selviän". Kai Elisa vakuutti sitä itselleen. Elämältä oli pohja jo lähtenyt pois. Voi kun jollakin tapaa olisimme sen nähneet.

Elisan päiväkirjat ovat kuin argeologinen kaivos. Ensimmäisestä lukukerrasta en muista muuta kuin sen, että koin Elisan tunteet. Itkin. En saanut henkeä. Näin edes jollakin tasolla syyn miksi tyttöni teki sen minkä teki. Hänellä oli paha olla. Ja minä en nähnyt sitä. Kerta toisensa jälkeen lukemalla minusta tuntuu, että löydän jotain uutta. On oikeita, sanottuja asioita ja sitten on niitä, joita kuvittelen löytäväni rivien väleistä. Yritän olla tulkitsematta Elisaa liikaa, enhän voi mitenkään tietää kuinka oikein sen teen.

Moni on lohduttanut meitä sanoen, ettei ole itsekään vanhemmilleen halunnut kertoa / kertonut kiusaamisesta. Minua itkettää joka kerran, kun ajattelen, että Elisa kantoi näitä asioita sisällään eikä antanut meidän auttaa. Minä kuvittelin oikeasti, että me puhumme kaikesta.Minä kuvittelin, että meillä oli hyvät ja avoimet välit. Minä kuvittelin olevani, jos nyt en ihan huippu äiti, niin vähintäänkin ihan kohtuullisen hyvä. Elisa oli ainoa lapsi ja... hän oli meidän elämämme. Mutta ehkä Elisa oli vähän liiankin kypsä ja liiankin fiksu. Hän halusi suojella meitä, vaikka meidän piti suojata häntä.

Mutta miten ihmeessä saa nuoren kiinni, jos tämä ei anna auttaa? Aikuisen tehtävä on ottaa kiinni, kun nuori tippuu siipiään kokeillessaan, mutta meidän Enkelimme vain mätkähti kuolleena maahan, koska me emme nähneet hätää.

Olemme peräänkuuluttaneet sitä, että nuorelle pitää olla läsnä. Pitää kysyä mitä kuuluu. Pitää kysyä uudelleen ja uudelleen. Mietin, että minusta me puhuimme vuosi sitten kuulumisista. Mielestäni me kävimme päivää läpi monet kerrat.

Minä uskon, että Elisan virhe oli se, että hän halusi pitää kiinni siitä, että kotona oli "kaikki hyvin". Jos hän olisi kertonut kiusaamisesta, se olisi tullut myös perheemme asiaksi. Toivon vain niin kovin, että olisin saanut mahdollisuuden muuttaa tilanteen myös koulussa.

Me emme saaneet.

Minttis kirjoitti eilen hätkähdyttävän kuvauksen koulumaailmasta. Satu kyseli kommentissa, et voiko nuoret tosiaan olla noin pahoja toisilleen. Kyllä. Ne voivat. Tämäkin tarina oli tosi juttu koulumaailmasta suomes.

Minttis on punonut päiväkirjojen sekaan juonnetta Elisan face-elämästä. Selasin Elisan face-sivua läpi pian Elisan kuoleman jälkeen ja järkytyin siit miten paljon siel olis ollut asiaa mulle nähtäväks, mut kun en ollut facessa enkä osannut ajatella, et sitä olis pitänyt jotenkin vahtia. Elisan elämä oli olevinaan kunnos, miksi olisin puuttunut? Se vaan on se loputtoman jossittelun lähde. Jos oisin kattonu, oisin ehkä tienny jotain mikä nyt jäi tietämättä ja ymmärtämättä. Jotenkin myös mietityttää se, et kakarat eivät selvästi miettineet kuka voisi facest jutut nähdä. Se oisin voinu olal mä, se ois voinu olla Riikka, lasten opettaja, joku. Kun vaan ois ollu se joku, joka ois nähny.

Elisan eristäminen porukast jatkui myös faces. Yhtenä päivänä oltiin "kavereita" toisena ei ja kolmantena taas. Ja Elisa oli liian kiltti ja hyväksy kaverit, vaik samat oli edellisenä päivänä lakanneet olemast kavereit. Tämän lisäks faces uhkailtini, nimiteltiin, mollattiin ja muistutettiin koulun asioist. Jotkut jutut ovat täydentäneet Elisan päiväkirjan osin kovin pieniä päiväkirjamerkintöjä. Joissai tapauksis "kaverit" ovat iha suoraan julistaneet Elisan seinäl mitä tänään tuli taas tehtyä. "Näitteks kuin se itki" , kirjoitti yks poika. Joku kysyi mitä ja sit julistettiin ylpeenä miten oli lyöty taas tai miten reppu raahattu suihkuun liikkatunnin jälkee. Sairas, sairas lasten maailma. Ja sairasta lapsist kasvaa sairaita aikuisia. Mä olen niin kovin pahoillani.

Minttis kirjoitti tänään Elisan päiväkirjassa pahoinpitelystä.

Helsingin sanomat uutisoi viime vuonna, et Vantaan kouluissa tapahtuu kuukaudessa yli 1000 väkivaltatilannetta. Muutkin jutussa esitetyt luvut ovat hurjia.

Poliisin mukaan lasten väkivalta on vammojen määrällä mitattuna vähintää yhtä pahaa ku aikuisten. Silti vain äärimmäisen harva lasten pahoinpitely päätyy poliisin tietoon. Miksi? Saanen kysyä MIKSI? Se on siis okei, kun lapsijoukko hakkaa lapsen? 

Vai päteekö tähän se vanha totuus, et ku alle 15vee ei joudu rikoksistaan vastuuseen, ei asiaan viitsitä puuttua? Ei vaivata poliisia moisella? Luulisi, että sen Pikku-Pekankin äiti ja isi kiinnostuisivat lapsen tekemisistä, jos poliisi soittaisi, et on nyt tullut koulus hölmöiltyä tällä tavalla?

Vaan mitä tehdään, kun lapsi ei kerro pahoinpitelystä? Eikö kukaan muka tiennyt? Kukaan nähnyt? Kukaan huomannut? 

Mä en käsitä miten ihmiset kehtaa. Tai siis ei ne varmaan mitään pahaa tarkoita, mutta silti. Kuinkahan monta kertaa me ollaan Riikan kanssa kuultu, että me ollaan nuoria, vielä me ehditään hankkia lisää lapsia. Meillä oli Elisa. Elisa olis nyt 15. Siihen on syynsä miksi Elisa oli ainoa, mutta mitä se kellekään kuuluu? Ja miten kukaan ihan oikeesti voi kuvitella, että se jotenkin helpottaisi, että me tehtäisiin tässä lisää lapsia?

Elisalla piti olla nyt kesällä rippijuhlat. RIPPIJUHLAT. Ens vuonna sen olis pitänyt päättää, että meneeko lukioon vai amikseen. Tehdä jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Vähän ajan päästä sit olis ollut edessä opiskelut, seurustelut ja aikuistuminen. Mä olisin opettanut sen ajamaan autolla ja yhdessä olis katottu kiva koti sille sit kun se olis halunnut omilleen. Jonain päivänä musta olis ehkä tullut vaari tai ukki tai jotain. Jos hyvin olis käynyt. Mut nyt se kaikki on pyyhitty pois. tän päivän lisäksi me menetimme sen mitä oli vielä tulossa. Jonakin päivinä mä löydän itseni miettimästä, että oonko mä vielä isä vaikka mun lapsi onkin enkeli.

Tää kaikkiko meidän pitäisi korvata sillä, et alotetaan vähän alle nelikymppisinä alusta? Niinkö? Miksi? Mistä mä voisin tietää, et pystyisin suojelemaan toista lasta paremmin kuin Elisaa? Joskus mä mietin, et meidän olis pitäny tehdä Elisalle pikkusisko tai veli. Ehkä Elisa olisi puhunut sille? Ehkä Elisa ei olis sitten jäänyt yksin? Ehkä tätä ei olisi tapahtunut?

Vaan kun sitä kelausnappia ei elämästä löydy. Ei voi palata takaisin.

Minttis kirjoitti tänään Elisan mopopäivästä. Miksi kouluissa sallitaan tämä?

Minttis teki sen minkä lupasi. Aloitti Elisan päiväkirjan. Se on vain yksi mahdollisuus siitä mitä saattoi olla, mutta silti se kirpaisee. Se on koottu paloista, joita olen viimeisen puolen vuoden aikana saanut koottua. Miksi? Miksi? Ja ennen kaikkea Miksi ihmismieli huutaa sitä miksi-kysymystä niin kovin? Miksi pitää tietää?

Yritän sanoa, että nyt mulla on syy. Olen ottanut selvää Minttistä ja Minttiksen kirjaa varten. Mut eihän se niin ole. Mä otin selvää ja kysyin jo paljon ennen. Kysyin jo kun näin Elisan. Onneksi sit tuli K, joka löi nää asiat yhteen. Voin yrittää ajattella, et tässä voisi olla edes jotain hyvää.

Minttiksen sanat on vaan kuvittelu, mut silti niissä herää ikävä, joka saa miettimään, et mitä tästä tulee. Iso ikävä. Vaikka eihän se oikeasti nukukaan. Elisa on kaikkialla.

Ihmiset on kummallisia. Minttiksen kirjoitustakin oli jo ehtinyt joku kommentoida toteamalla, että oma vika, kun kiusataan. Hiton vaikea keksiä mitä sellaista vikaa Elisassa oli, että se ansaitsi mitä sai. Valitettavasti tollaisissa vaan näkee sen, että kiusaajista tulee helposti aikuisia kiusaajia. Kukaan ei opeta mikä on oikein. Mikähän mulle opetti? 

Tämä uutinen pysäytti. Ja taas taputetaan päähän. Ihan normaaliahan se on, että lapset tappelee...