Tapasin Marikan, joka siis oli Elisan paras ystävä, eilen. Oltiin. Ei ollut paljonkaan sanottavaa, vaik toisaalta toivoi kovasti, et voisi sanoa jotain. Toivoisi, et osaisi sanoa jotain, joka silottaisi haavat, veisi surun pois ja ennen kaikkea itsesyytökset. Vaan kyllähän mä tiedän, et sellaisii sanoi ei ole, ei vaan ole kenelläkään. Ihan yhtä hyvin sitä vois vaatia, et jollain muullal vois olla ne sanat mulle, mut ei ole. Ei näihin juttuihin vaan ole mitään sanottavaa kenelläkään. Ihmisten naamoista näkee, et ne tahtoo lohduttaa, mut mikä lohduttaisi? Mä luulen, et Marikakin ties sen ja siksi me vaan oltiin.
Oon puhunut Marikan äidin kans paljon. Ei löydy muuta apua tai lohtua kuin todeta, et aika auttaa. Mut auttaako se oikeesti koskaan? Mäkin uskoin siihe ehkä ennen, mut nyt... Toisaalt mun oma kaipaus Elisaan ei poistu koskaan. Toisaalta mä oon tavannut Heinin.
Radiossa muuten lauletaa just: Kaikki mitä mulla on, se on vaan lainaa. Niin...
Mut Heini. Mun on jotenki kamalan vaikea puhua Heinistä, vaik mun pitäis. Mä tiedän, et mun pitäis.
Heini on tyttö, tai no naiinen tietty nykyisin, mut mä jotenkin ajattelen sen vaan sellasena tyttönä, joka se oli yläasteel. Mut siis se oli mun luokal seiskasta ysiin ja jos mä oonkin saattanut sanoo, etten mä ollut niitä Minttiksen pahimpia kiusaajia niin Heinin suhteen mä en pysty siihe. Ei me Heiniä hakattu tai mitääs sellasta, mut jatkuvaa haukkumista ja eristämistä, sitä se oli. Ja kyl sitä jotkut pojat tais uhkaillaki. Elisan päiväkirjaa ja Minttiksen juttuja lukiessa mä voin sentään olla ylpee siitä, et mä en ole koskaan lyöny ketään. Enkä mä muutenkaa satuttanut ketään. Mut sanoissa mä olin paha. Ja joskus se on pahempaakin.
Mut siis Heini. Heini meni yläasteelt eri lukioon kui mä ja siks mä en tienny mitä sille tapahtu. Se sairastu heti peruskoulun jälkeen pahaan masennukseen ja paniikkihäiriöön ja meni yksinkertaisesti täysin rikki. Heini on ollu jo pidemmän aikaa sairaseläkkeellä eikä kukaan kai usko, et se koskan noista sen jutuista paranis. Mua ahdistaa nää jutut ihan kamalasti, koska mä en voi olla ajattelematta, et mikä on mun osuus? Mikä on mun syy? Pilasinko mä Heinin elämän? Mulla ei ole muita sanoja kuin Anteeksi, mut mitä se auttaa? Mihin se riittää... Ja sit se iso kysymys, jos se ei ookaan mun syy niin olisko asiat mennyt toisin, jos mä olisinki ollu se rohkea, jok aolis noussut kiusaamista vastaa? Joka olis edes kerra sanonut, et annetaan olla.
Sanaa kerran sanottua takaisin ei saa...
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)
