Minttis kirjoitti eilen hätkähdyttävän kuvauksen koulumaailmasta. Satu kyseli kommentissa, et voiko nuoret tosiaan olla noin pahoja toisilleen. Kyllä. Ne voivat. Tämäkin tarina oli tosi juttu koulumaailmasta suomes.

Minttis on punonut päiväkirjojen sekaan juonnetta Elisan face-elämästä. Selasin Elisan face-sivua läpi pian Elisan kuoleman jälkeen ja järkytyin siit miten paljon siel olis ollut asiaa mulle nähtäväks, mut kun en ollut facessa enkä osannut ajatella, et sitä olis pitänyt jotenkin vahtia. Elisan elämä oli olevinaan kunnos, miksi olisin puuttunut? Se vaan on se loputtoman jossittelun lähde. Jos oisin kattonu, oisin ehkä tienny jotain mikä nyt jäi tietämättä ja ymmärtämättä. Jotenkin myös mietityttää se, et kakarat eivät selvästi miettineet kuka voisi facest jutut nähdä. Se oisin voinu olal mä, se ois voinu olla Riikka, lasten opettaja, joku. Kun vaan ois ollu se joku, joka ois nähny.

Elisan eristäminen porukast jatkui myös faces. Yhtenä päivänä oltiin "kavereita" toisena ei ja kolmantena taas. Ja Elisa oli liian kiltti ja hyväksy kaverit, vaik samat oli edellisenä päivänä lakanneet olemast kavereit. Tämän lisäks faces uhkailtini, nimiteltiin, mollattiin ja muistutettiin koulun asioist. Jotkut jutut ovat täydentäneet Elisan päiväkirjan osin kovin pieniä päiväkirjamerkintöjä. Joissai tapauksis "kaverit" ovat iha suoraan julistaneet Elisan seinäl mitä tänään tuli taas tehtyä. "Näitteks kuin se itki" , kirjoitti yks poika. Joku kysyi mitä ja sit julistettiin ylpeenä miten oli lyöty taas tai miten reppu raahattu suihkuun liikkatunnin jälkee. Sairas, sairas lasten maailma. Ja sairasta lapsist kasvaa sairaita aikuisia. Mä olen niin kovin pahoillani.

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)