Miksu on pitänyt tätä blogia nyt melkein kaksi viikkoa. Olen seurannut sivusta sitä ja Minttiksen kirjoituksia. Nyt, Miksun pyynnöstä, päätin kirjoittaa edes pienen palan omaa ajatusmaailmaani tähän soppaan.

Elisan kuollessa luulin kuolevani itse. Tuntui, että maailma vain yksinkertaisesti pimeni, kaikki menetti merkityksensä ja olisi parempi lähteä vain Elisan perään. Saisimme sentään olla yhdessä siellä missä Elisa nyt sitten ikinä onkaan. Viimeiset puoli vuotta ovat olleet itkuntäytteisiä, eikä sitä tahdo vieläkään uskoa oikeasti, että Elisa on poissa. Elisaa odottaa kotiin. Sitä saattaa kurkistaa tytön huoneeseen ajatuksissaan ja odottaa, että hän istuisi sängyllä kuuntelemassa musiikkia tai lukemassa. Niinä hetkinä jalat pettävät alta, kun tajuaa, että Elisa ei ole. Ei istu enää ikinä siinä.

Kaikista pahinta on ollut tajuta miten vähän me tiesimme Elisan elämästä ja tunteista. Minua on repinyt rikki ajatus siitä, että miten paha olla Elisalla on täytynyt olla, että hän päätyi tappamaan itsensä. Elisa oli minusta oma itsensä loppuun asti. Minä en huomannut mitään ja siinä kaikilta piilossa Elisa on suunn itellut itsensä tappamista, kerännyt lääkkeet ja päättänyt päivän. Sekin ajatus hajottaa minut, että oliko siinä yhdessä päivässä jotain erityistä? Oliko joku syy miksi se oli juuri se päivä? Oliko Elisa vain päättänyt sen etukäteen vai tuliko päätös jostain tietystä tapahtumasta? Me emme saa vastauksia.

Elisan kuolemasta tuntuu olevan ikuisuus, mutta toisena hetkenä tajuan, että olemme kulkeneet vasta ihan pikkuruisen matkan. Olemme vasta ensimmäisen vuoden puolessa välissä. Ensimmäinen joulu ilman Elisaa on vasta tulossa. Tätä surua, tätä itkua riittää. Jonakin päivänä tuntuu, että sydän halkeaa siihen. Useimmiten tuntuu siltä.

Projekti-Elisa herättää minussa monenlaisia tunteita. Vaan sitten tajuan, että tämä on nyt meidän polkumme, jonka kuljemme selvitäksemme edes jollakin tapaa takaisin kiinni tähän maailmaan. Sanoin, että ensimmäinen joulu on tulossa. Jouluna me varmasti suremme ja kaipaamme, pelkkä ajatus tuntuu pahalta, mutta jouluna me toivottavasti myös katsomme mitä Minttis ja Miksu ovat saaneet aikaan.

Jonakin päivänä elämä jatkuu.

 

-- Riikka

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)