Ihan ekaksi. Kiitos niille kahta vaille tuhannelle, jotka kävi eilen lukemassa.
Tänään puhutaanki sit paljon. Olemme Minttiksen ja Riikan kans sopineet, et jokainen kirjoittaa tänään samasta aiheesta tekstin. Tää on taas tämmöinen kokeilu, katsotaan mitä tulee. Mut mä aloitan nyt aamun kirjoittamalla yhdestä jutusta, jota mä en ole oikeastaan kellekään sano, mut jonka varmaan moni tietää. Aiheesta, josta ei ole sopivaa puhua kahvipyödässä.
Ku Elisa kuoli, mä ja Riikka jäätiin äidiks ja isäks tähän maailmaan, vaik meidän lapsi lensi enkeliksi taivaaseen. Joskus sitä kysyy mielessään, et ollaanko me viel isä ja äiti, mut kyl me ollaan.
Eteenkin silloi, ku Elisa oli just kuollut, sitä huomas miettivänsä, et entäs jos sitä lähtiskin Elisan luo. Mun lapseni tappo itsensä, miks mä en vois tehdä sitä kans. Kuolema olis portti takas siihen maailmaan, joka piti olla. Maailmaan, jossa me kaikki oltiin yhessä. Vaan mulla on viel Riikka. Riikka-Rakas. Mä en vois tehdä sitä sille. En uutta järkytystä. Mut lopulta mä tajusin, et Riikka tietty mietti näitä ihan samoja. Niin se ei ole yks eikä kaks kertaa, kun me Riikan kans ollaan istuttu iltapimeässä kotona ja mietitty, et olisko se helpompaa. Helpompaa vaan lähtee ja jättää kaikki tää ja uskoo, et me viel kohdataan Elisa tuolla puolella.
En olis ikinä uskonu, et henkinen tuska voi olla niin kamalaa, et sitä alkaa toivoa kuolemaansa. Vaan nyt mä tiedän, et niinkin voi käydä. Vaan samalla mä tajuun, et mulla ja Riikalla on kuitenkin äidit ja isä ja siskot ja veljet ja iso joukko ystäviä. Me tiedetään nyt mitä tää on. Me ei voida tehdä sitä muille.
Eikä sinällään. Puolen vuoden jälkeen mä oon jotenkin ihan valmis myöntään, et elämä jatkuu. Ei se kaikkina päivinä silt tunnu, mut välil joo. Kun sitä aamul keittää kupin kahvii ja katselee Riikkaa, joka lukee aamulehteä toisella puolella pöytää. Sitä tietää, et kaikest huolimatta me ollaan kuitenki yhes. Tänä päivänä se on jo paljon. Ja sitä paitsi. Mä sain 15 ihanaa vuotta Elisan kans. Vaik tän kirjoittaminen puristaa taas rintaa niin jonakin hetkinä mä osaan ajatella, et siinäki mä sain enemmän kui moni muu.
Ja mä toivon, et siinä sivus mä sain mahdollisuuden. Tehä Elisan elämälle ja kuolemalle merkityksen.
-- Miksu
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)
