Oon viime viikkoina seurannut tarkkaan Karoliinan etsintöjä ja miettiny Karoliinan vanhempia. Tieto lapsen kuolemasta on kamala, mut epätietoisuus lienee jotain viel pahempaa. Eteenkin, ku eletään maailmassa, jossa uutiset pukkaa päivä toisen jälkeen kamalampia juttuja siitä mitä maailmalla tapahtuu. Me olemme elävinämme suomessa linnunpesässä, joho paha ei osu mut oikeesti mitä kaikkea sitä tapahtuukaan?

No Karoliina löytyi ja hyvä niiin. Vanhemmat pääsevät aloittamaan surutyön ilman sitä toivoa, joka on varmaan kaikesta epätoivosta huolimatta ollu olemas tämän reilun kuukauden. Tänä aamuna mua itkettää ajatus siitä, et Karoliinan vanhemmat käyvät näitä samoja asioita läpi kuin me. Surua, epätoivoa, tuskaa ja jossittelua, kysymyksiä miksi ja mitä jos. En voi muuta ku toivoa heille paljon voimia ja uskoa siihen, et tästäkin selviää. Vaik omassakin päässä on kysymys, et selviääkö? Voiko lapsen menetyksestä koskaan selvitä? 

Kyllä. Mä olisin valmis kuolemaan tässä paikassa, jos se tois Elisan takas tähä elämään en sit vaan tiedä olisiko se oikein. Elisa teki valintansa ja josksu mä ajattelen, et teen väärin ku tuomitsen sen. Vaan en mä nyt tietenkään voi hyväksyä sitä, et mun lapseni tappoi itsensä , kuoli. Jonakin hetkinä mä olen ihan kamalan vihaine Elisalle siit mitä se teki.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)