Minttis varoitti, että näin tässä tulee käymään, mutta en mä sitä tajunnut oikeasti ennen kuin tänä aamuna, kun katoin blogikommentit. Kiitos teille, jotka otitte osaa. Kiitos teille, jotka osoititte kiinnostusta. Vaan mikä hitto siinä on, että tähänkin asiaan jonkun pitää tulla aukomaan päätään?
Kai se on se mistä täälläkin nyt olisi tarkoitus puhua. Kiusaaminen. Se, että osa ei vaan kasva siitä paskasta yli vaan se kiusaaminen jää päälle. Vaan en mä silti ymmärrä. Toi Minttiksen kiusaaja on tehnyt tota jo tosi pitkään. Oikeesti pitkään. Luulisi, että ihmisillä olisi muutakin tekemistä, mutta ei vissiin sitten ole.
Mä mietin Anssi Kelan biisiä. Tätä. Koulukaverit.com pyrkii vastaamaan kysymykseen mitä meistä tuli. Mä mietin mitä meistä tuli. Meistä, jotka oltiin koulun pahimpia kiusaajia? Kuka kasvoi aikuiseksi? Kuka jäi tolle tasolle kuin toi Minttiksen Anonyymi? Kyllä mua hitto soikoon hävettäisi oikeasti kiusata ihmisiä, jotka yrittää puhua koulukiusauksesta.
Niin. Mä olin itse kiusaaja. Kyllä mä sen tiedän. Ja myönnän. Tosin en ajatellut sitä paljookaan ennen Elisaa. Ei ne asiat olleet isoja mulle, mutta sitten mä sain tietää että ne oli isoja muille. Niille, joita mä kiusasin. On niin helvetin helppo sanoa, että en mä ollut tosissaan. En mäkään ollut. En oikeesti. Mut. Mä en saa niitä asioita tekemättömiksi. En pysty pyyhkimään pois jälkiä, joita mä jätin. Mun onneksi mä voin sentään todeta, että mun kiusatut on kaikki sentään hengissä. Mut ne jäljet, jotka osassa ihmisissä on. Ne on kauheita.
Siksi projektin nimi on Jonakin päivänä kaduttaa. Mua kaduttaa. Ja mä toivon, että jokaista tän päivän kiusaajaa kaduttaa jonakin päivänä. Mä yritän miettiä, että oonko mä kiusannut jotain näin aikuisiällä? Ilman, että oon sitä tajunnut? Mä en muista. Toivottavasti en ole.
Kirjoittaja itki Elisaa eilen. Mä itken taas tänään.
-- Miksu
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)