Siitä on reilu vuosi, ku näin Minttiksen kuvan lehdes.

Ennen tuota päivää mä en juurikaan olltu miettinyt kouluaikoja. Mut Minttiksest mulle tuli juttuja mieleen ja ne jäi vähä kaivamaan. Syksyn mittaan oli kuitenki kiirettä töissä ja se vähä niin kuin unohtu.

Sit helmikuussa Elisa kuoli. Elisan päiväkirja avas mulle koulukiusatun maailman. Mä en hallua sanoa, et Elisan kuolema olis ollut kenenkään vika, mut mitään muuta syytä itsemurhalle ei ole kuin se mitä koulussa tapahtui. Mä pelästyin ajatuksia, joita mulla oli ja mä lähdin ottamaan selvää mitä kuuluu niille, joit mä kiusasin.

Mä tapasin monta ihmistä. Jonakin hetkinä mä mietin, et olisko ollut parempi olla tapaamatta. Moni on kysyny, et miks mä otin yhteyttä. Miks mä pyysin anteeksi? Se ei ainakaan helpottanut mun oloa.

Osa oli vihaisia yhä. Osa kuin mitään ei olis ollutkaan. Ja sit oli Heini. Heinistä tuli mun tuomioni. Heini antoi mulle anteeks ja mä uskon, et se teki sen täydellä sydämellään, mut… mä e n pysty antamaan itselleni anteeksi.

On kamalaa ajatella, et jos musta tuntuu tältä niin miltä tuntuu Elisan kavereista. Mut jotenkin viel kamalampi on ajatus, et entä jos niistä ei tunnukaan miltään? Tai entä, jos ne oikeesti vaan onnittelee itteään siitä, et maailmassa on yks Elisa vähemmän. Ei kai kukaan voi oikeesti olla niin tunteeton?

Mä en halua tuomita. Mä haluaisin vaan, et edes joku miettis omaa toimintaansa. Kysyis itseltään, et onko tää nyt oikeesti se ihminen, joka mä haluisin olla? Tällasenako mä haluun itte itteni muistaa ja tällasena muiden muistavan?

Mä haluaisin olla parempi ihminen.

 

-- Miksu

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)