Mä en käsitä miten ihmiset kehtaa. Tai siis ei ne varmaan mitään pahaa tarkoita, mutta silti. Kuinkahan monta kertaa me ollaan Riikan kanssa kuultu, että me ollaan nuoria, vielä me ehditään hankkia lisää lapsia. Meillä oli Elisa. Elisa olis nyt 15. Siihen on syynsä miksi Elisa oli ainoa, mutta mitä se kellekään kuuluu? Ja miten kukaan ihan oikeesti voi kuvitella, että se jotenkin helpottaisi, että me tehtäisiin tässä lisää lapsia?

Elisalla piti olla nyt kesällä rippijuhlat. RIPPIJUHLAT. Ens vuonna sen olis pitänyt päättää, että meneeko lukioon vai amikseen. Tehdä jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Vähän ajan päästä olisi ollut edessä opiskelut, seurustelut ja aikuistuminen. Mä olisin opettanut sen ajamaan autolla ja yhdessä olisi katsottu kiva koti sille sitten, kun se olis halunnut omilleen. Jonain päivänä musta olisi ehkä tullut vaari tai ukki tai jotain. Jos hyvin olisi käynyt. Mut nyt se kaikki on pyyhitty pois. Tämän päivän lisäksi me menetimme sen mitä oli vielä tulossa. Jonakin päivinä mä löydän itseni miettimästä, että oonko mä vielä isä, vaikka mun lapsi onkin enkeli.

Tää kaikkiko meidän pitäisi korvata sillä, että alotetaan vähän alle nelikymppisinä alusta? Niinkö? Miksi? Mistä mä voisin tietää, että pystyisin suojelemaan toista lasta paremmin kuin Elisaa? Joskus mä mietin, että meidän olisi pitänyt tehdä Elisalle pikkusisko tai -veli. Ehkä Elisa olisi puhunut sille? Ehkä Elisa ei olis sitten jäänyt yksin? Ehkä tätä ei olisi tapahtunut?

Vaan kun sitä kelausnappia ei elämästä löydy. Ei voi palata takaisin.

 

Minttis kirjoitti tänään Elisan mopopäivästä. Miksi kouluissa sallitaan tämä?

 

-- Miksu

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)