Juu. En oikeastaan tiedä mitä tähän nyt kirjoittaa.

Tämä nyt vain menee näin. Asiat ovat liian raskaita ja Miksulta loppui jaksaminen toistaiseksi. Kyllähän sitä on miettinyt paljon näinä kuukausina. Omaa ja toisen jaksamista. Miten mennään, mitä pystyy, mikä on hyväksi ja mikä lamauttaa? No Miksun työmatka oli tässä tilanteessa ilmeisesti nyt sitten liikaa ja Miksu on ollut nyt pari viikkoa sairaslomalla. En tiedä onko siitä oikeasti apua? Jotenkin uskon, että tekeminen auttaa. Se, että pysyy liikkeessä.

Välillä mietin, että annanko itselleni edes tilaa miettiä Elisaa? Jatkan elämää. Teen työt. Käyn kaupassa ja koitan pitää kynsin ja hampain kiinni kaikesta siitä mitä sanotaan normaaliksi elämäksi. Kaikesta mitä meidän elämämme Oli, vaikka eihän se koskaan oikeasti tule sitä samaa enää olemaan. Elisa on poissa, minun elämäni suurin, rakkain ja tärkein asia on poissa. En saa sitä takaisin, vaikka kuinka haluaisin ja pelkään sen myötä menettäväni kaiken muunkin.

Lupasin kirjoittaa, vaikka en ihan tarkkaan tiedäkään miksi. Tämä on ollut Miksun juttu ja tiedän, että Miksu on Elisan kuoleman lisäksi käynyt läpi itseään ja elämäänsä ylipäätään. Minusta on hyvä, että asioista puhutaan. Uskon, että puhuminen on ainoa tapa, jolla ihmiset saadaan ajattelemaan. Välillä vaan mietin, että miksi ihmeessä niiden pitää olla me, jotka puhuvat? Miksi tämä ylipäätään piti käydä meille? Ja miksi me puhuttaisiin, kun ei muutkaan? 

Välillä tuntuu myös siltä, että ei ole lupaa puhua. Että tämä on vielä joku niin iso tabu, ettei sitä saa sanoa ääneen. Meidän lastamme kiusattiin koulussa. Meillä oli olevinaan asiat hyvin. Silti meidän lapsi meni ja tappoi itsensä. Miksi? 

En tiedä.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)