Olen aina jotenkin ajatellut, ettei nimipäivillä ole juurikaan väliä. Ne ovat, tulevat ja menevät. Joskus sitä saattaa muistaa onnitella kaveria, joskus, jossain erikoistilanteessa lähettää tekstarin tai vaikka peräti kortin. Silti suurin osa päivistä liukuu ohi. Jonain aamuna katsoo kalenterista, että ai, tänään on tonkin nimipäivä, ajattelee, että vois onnitella, mutta sitten se jää. Tänään ei ole sitä, jota onnitella. Vein aamulla Elisan haudalle ruusuja. Siihen ne jäivät kylmään maahan. Siihen maahan, jossa makaa minun lapseni.

Palasin mielessäni vuoden taaksepäin. Muistin miten odotimme Elisan kanssa joulua. Koristeita ja valoja laitettiin jo marraskuun alussa ja jouluruokiakin syötiin jo loppukuusta. Elisa selasi tarkkaan kaikki lelukuvastot, vaikka eihän viittä vaille 15-vuotias enää mitään leluja halunnut. Sieltä se osoitteli yhtä ja toista, tää voisi olla serkuille kiva, tuo ja tuo. Suurin joululahjatoive oli uusi kamera. Vähän harmittaa, että miksi ei ostettu sitä järjestelmäkameraa, jota tyttö tuntui salaa toivovan, vaikka esittelikin lehdistä peruspokkareita. Sellainen söpö canonin pikkukamerahan se oli. Nyt siskon tytöllä käytössä. Onneksi sentään jollain.

Miksi minulla ei ole tänä jouluna lasta, jonka kanssa tehdä piparkakut ja tortut ja, jonka suurimmat toiveet saisin toteuttaa?

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)