Viikonloppuna vietettiin pyhäinpäivää. Ensimmäistä ilman Elisaa. Tuntuu, että tämä vuosi on ollut täynnä toinen toistaan suurempia ja pienempiä "ensimmäinen ilman Elisaa" - päiviä. Itkin siskon tyttären rippijuhlissa, koska Elisa ei ollut mukana. Itkin, koska meilläkin olisi pitänyt olla rippijuhlat. Itkin vappuna, kun ei ollutkaan pientä tyttöä, jolle ostaa palloa. Itkin kesämökin laiturilla, kun järvessä ei pulikoinutkaan kovaa vauhtia varttuva tyttö. Ensi viikolla on Elisan nimipäivä. Olemme kutsuneet rakkaimmat meille glögille, pipareille ja muistamaan Elisaa.

Me, jotka rakastimme Elisaa, emme häntä unohda, mutta joskus huomaan pelkääväni, että entäs jos muut alkavat jo unohtaa? Mitä jos Elisan luokkakaverit unohtavat hänet? Mitä jos muiden elämä jatkuu kuin Elisaa ei koskaan olisi ollutkaan? En tahdo kenellekään mitään pahaa. Enkä tahdo ketään ristiinnaulita. Vaan ajatus unohtamisesta tuntuu liian pahalta. Aivan kuin Elisalla ei olisi ollut mitään arvoa.

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)