10. joulukuuta: Elisa ja isomummo

Elisan isomummo oli minun mummoni. Hän oli meille kaikille hyvin rakas ja vietimme hänen luonaan hyvin paljon aikaa, kun Elisa oli pieni. Ihan samalla tavalla minäkin olin ollut lapsena mummon luona ja jotenkin näin Elisassa niin itseni, kun hän viiletti mummolan pihapiirissä, piiloutui suurien kivien joukkoon, kiipesi ikivanhaan omenapuuhun ja napsi metsän reunasta metsämansikoita suuhunsa.

Noina kesäpäivinä me opettelimme yhdessä tunnistamaan perhoset, linnut ja kukat. Me opettelimme mummon parhailla resepteillä leipomaan pannukakut, pullat ja karjalanpiirakat. Samoin joulunaikaan isomummo osasi yhä parhaan reseptin piparien leivontaan ja isomummolla oli ihan oma tapansa taitella joulutorttuja. Elisa imi tuon kaiken itseensä ja minun oli helppo uskoa, että isomummon taika jatkuisi hänessä.

Vaan nyt molemmat ovat kuolleet. Isomummo sentään onneksi ehti ensin. En usko, että hän olisi kestänyt Elisan kuolemaa. Se mursi palasiksi ihan liian monta muutenkin. Isomummon kuolema oli Elisalle todella iso menetys. Muistan tytön seisomassa haudan reunalla ja tuijottamassa arkkua, joka laskettiin maahan. Elisa oli jo niin iso, että ymmärsi, että näin asiat vain menevät, mutta silti hän katsoi minuun katseella, joka pyysi, että muuttaisin jotain. Minä en pystynyt muuttamaan. En tuomaan mummoa takaisin, enkä edes korjaamaan Elisaa.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)