14. joulukuuta: Elisa pulassa
Elisa oli ihan pienestä pitäen aurinkoinen tyttö, jolla oli kuitenkin äärimmäinen taito joutua jonkinlaiseen pulaan. Kun Elisa oppi liikkumaan, uteliaisuus voitti ja tyttö änkesi itsensä mitä kummallisempiin paikkoihin - useimmiten pääsemättä sieltä pois. Tyhjät pahvilaatikot olivat ryömimisvaiheessa ihan ykkösjuttu. Jos sellainen vain jäi lattialle - Elisa änkesi itsensä sinne. Ja sen jälkeen alkoi kiljahtelu, kun tyttö piti hakea pois.
Kun Elisa oppi kiipeämään - voi ei - se lisäsi pulaan joutumisen mahdollisuutta kolmanteen ulottuvuuteen. Elisa vain oli siitä hauska, että hän kiipesi niin pitkälle kuin suinkin pääsi ja sen jälkeen alkoi huutaa äitiä hakemaan alas. Hän ei yrittänytkään tulla itse alas, huusi vain "äiti". Kuinkahan monet kerrat hain tytön tiskialtaasta, sohvan selkänojalta tai makuuhuoneen kaapista. Kaappi olikin ihan Elisan lempi paikkoja. Isompana hän meni aina piilosta leikkiessä vaatekaappiin mekkojeni taakse piiloon. Ja aina sama nauru, kun hänet löydettiin. Koskaan en raaskinut sanoa, että tiedätkö, tiedän, että olet täällä, kun olet aina.
Kiipeäminen jatkui isompanakin. Tosin silloin tyttöä ei enää tarvinnut hakea alas, mutta samat sydämentykytykset minä tunsin silloinkin. Silloin, kun tyttö kiipesi pihapuuhun. Silloin, kun yllätin tytön siskoni kodin katolta. Silloin, kun näin tytön ensimmäistä kertaa kiipeävän suoraa kalliota ylös. Siitä tulikin Elisalle rakas harrastus, jota minä niin kovin pelkäsin. Olin varma, että yhtenä päivänä hän putoaa. En vain tajunnut, että hän putoaisi meidän sänkyymme, kun siivet eivät enää kantaisi.
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)
