Jotenki tämä joulu on nyt pahin hetki pitkään aikaan. Se nostaa tunteet niin pirun rankkoina pintaan. Surun ja kaipauksen. Tajunnan siitä mitä meillä ei enää ole.

Samal sitä tajuu, et Elisan kuoleman vuosipäivä lähestyy kovaa vauhtia. Ihan just on joulu, tammikuu menee siinä samassa huomaamatta ja sit ollaankin jo helmikuussa. Elisan kuoleman kuussa.

Puhuttiin tänään Minttiksen kans pitkään Elisan hautajaisista. Mitä ne oli ja mitä niistä pistetään kirjaan. Mä jäin miettimään niitä. Välillä tuntuu, et mä muistan niist ihan tolkuttoman vähän.

Elisan hautajaiset.

Me haluttiin pitää Elisan arkku auki viimeiseen asti. Siinä se oli, keskellä kirkkoa. Kaunis talvipäivä, kaunis kirkko, kaunis arkku ja enkelimäisen kaunis Elisa. Minun Elisani. Monet halusivat käydä hyvästelemäs Elisan viel kerran. Monella oli mukana joku pikkuinen juttu - pääasiallisesti ne oli pikkuisia pehmoisia pupuja - ne oli Elisan juttu. Niitä oli Elisan vierellä monia, kun kansi viimein suljettiin. Mä seurasin sitä sivusta. Viimeiseen asti olisin halunnut kieltää niitä sulkemasta sitä. Kun arkku meni kiinni, mä tiesin, etten näkis Elisaa enää. En täs elämäs.

Jollakin tapaa jopa ruumis oli lohduttava ja kun se laskettiin maahan, ei jääny enää mitään. Tai jäihän meille. Mulle ja Riikalle jäi toisemme ja monta muutaki ihmistä, jotka rakasti Elisaa ja välitti meistä, mut kukaan ei voinut eikä voi koskaan korvata Elisaa.

Pappi puhui kauniisti, vaikka musta tuntui, et ne sanat oli kaikki niin tyhjiä. Niiden piti olla lohtu, mut mikä muka lohduttais. Ei käynyt kyl sitä pappiakaan yhtään kateeksi. Ei mikään helpoin homma kohdata kirkollista teini-ikäistä surevia ihmisiä. Ei siihen vaan oo sanoja. Me laulettiin lasten virsiä ja kun kirkon kaikki lapset lauloi ja leikki Jumalan kämmenellä virren mukana, sitä saattoi uskoa joukon enkeleitä laskeutuneen meitä lohduttamaan.

Arkkua kantamassa oli kuusi Elisalle läheisintä miestä. Siinä oli kuusi raavasta suomalaista miestä, jotka itki koko matkan kirkolta hautausmaalle. Haudalla laulettiin vielä Suojelusenkeli ja sen jälkeen arkku laskettiin maahan. Mä katsoin koko ajan Riikkaa, jota sen äiti puristi sylissään. Mun oli pakko katsoa Riikkaa eikä arkkua, jossa mun lapsi meni routaiseen maahan. Mä olisin halunnu viedä Riikan pois. Sanoa, ettei tää totta ollut ollenkaan.

Muistotilaisuudessa moni puhui. Mä en kuullut mitään. Mä olin jaksanu just sen mikä oli pakko,mut yhtään enempään mä en pystyny. Me istuttiin vaan Riikan kans ja tuijotettiin ihmisiä, joita tuli ja meni. Kaikilla oli jotain sanottavaa. Varmasti kaunista, varmasti ihania muistoja Elisasta, mut me mentiin siihen maailmaan, johon kenenkään ei pitäs koskaan joutua. Kuolleen lapsen vanhempien maailmaan.

Illalla satoi lunta. Siinä lumisateessa me kaksin Riikan kans käveltiin hautausmaalla. Ensin puhumatta mitään kuljettiin vaan hautojen väleissä kuin vältellen menoa sinne mihin meil oli matka. Sit me tultiin Elisan haudalle ja kaivettiin vastasataneesta lumesta kaikki muistokortit, luettiin niitä ja kerättiin talteen. Sen jälkeen mä en ole niitä pystyny katsomaan.

Loppuillasta mä muistan vaan kuinka maattiin Riikan kans meidän sängyssä. Pidettiin toisistamme kiinni. Eikä sänky ole koskaan ollut niin suunnattoman suuri ja tyhjä.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)