16. joulukuuta: Elisan ikävä

Minä luulin tietäväni mitä on, kun on ikävä omaa lastaan. Elisa oli kesälomilla aina paljon poissa. Mummolassa, toisessa mummolassa, serkkujen luona, isompana kavereiden mökillä. Sama koski muitakin lomia ja välillä viikonloppujakin. Aina minulla oli ikävä.

Yritin antaa Elisan mennä aina, kun hän halusi. Elisa oli kuitenkin kiltti tyttö, johon saattoi luottaa ja Elisa tosiaan viihtyi mielummin vaarin kanssa mökillä kuin kavereiden kanssa rellestämässä. Vaan aina koti tuntui niin tyhjältä. Kävin välillä aina kurkkaamassa Elisan huonetta aivan kuin hän olisi ollut siellä. Oli jotain mitä halusin hänelle sanoa. Ja tyhjä huone oli aina hiljaisena vastassa. Joskus ajattelin, että olin liian kiinni Elisassa. Nyt olen onnellinen siitä, että olin.

Nyt ikävä on jotain ihan muuta. Se on kipeää, viiltävää, sattuvaa, raakaa kuin hakkaava raekuuro. Jonakin hetkinä muistot pehmentävät ikävän kaipaukseksi, mutta sitten se taas iskee läpi.

Keittiössä, liesituulettimessa, on yhäkin kiinni Elisan kirjoittama lappu. Siinä lukee: "Soita mulle, kun tuut kotiin". Se on Elisan kuolemaa edeltäneeltä päivältä. En muista, että Elisalla olisi ollut mitään ihmeellisempää asiaa. Joskus mietin, että halusiko hän kertoa jotain mikä jäi kertomatta. Välillä seison lapun edessä ja puristan kännykkää kädessäni. Elisan numero on siellä yhä. Mutta voi rakas, kun sulle ei voi enää soittaa.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)