Ensiksikin kiitos Minttis, ku kirjoitit oman kiusaus-tarinas. Se antaa hyvän pohjan tähä juttuun, ku mähän olen osa totaki tarinaa.

Jossain Elisaan liittyväs netti-keskustelus (ei, mä en oo lukenu niitä kaikkia, ei niitä pysty, enkä ees halua) oli kyselty aikuisen, entisen koulukiusaajan fiiliksiä ja siitähän täs kirjoittamises osin on kyse. Mun tunteista. Mun ajatuksista. Mun, joka kiusasin koulus. Elämä on joskus tosi outoo.

Jossain nettikeskustelus sanottiin, et mulle oli ihan oikein, et Elisal kävi mitä kävi, koska mä kiusasin. Haukkukaa, solvatkaa, kivittäkää, mut ei Elisa sitä paskaa ansainnu. Ei vaikka mä olisin tehny mitä. Elisa oli Elisa. Oma ihana aurinkoinen Elisa. Ei se ansainnu sitä rääkkäämistä. Ne olis voinut kaikki niiden lasten isät tulla vetämään mua turpaan siitä hyvästä mitä mä oon kakarana tehnyt, mutta ei Elisaa. Elisa oli liian herkkä.

Jos ihan rehellisiä ollaan niin en mä ollut oikeestaan ees ajatellut niitä kiusausjuttuja ennen kuin Elisa kuoli. Tai no. Hetken kylläkin. Muistan sen hetken, ku vanha koulukaveri heitti mun eteen uusimman Ilonan ja tokas: Muistaks ton tytön? 

En mä sitä heti tuntenu. Minttishän oli vaihtanut nimeäkin välissä. Mutta heti, ku kaveri sanoi etunimen mä näin silmissäni sen pienen tytön, joka seiso yläasteen pihassa hartiat kyyryssä sen näkösenä, ettei tahtonut olla näkyvissä. Mä luin jutun ja puhe koulukiusauksesta ja sen jäljistä kosketti. Kyllä musta tuntuu, et mun sisään jäi jo silloin joku painamaan. Vaan en mä sitä kehdannu kenellekään myöntää. En ees itelleni.

Sit Elisa kuoli. Me saatiin tietää sen kiusauksesta. Tietty ne jutut tuntui ihan helvetin pahalta. Ne kaivo vaan syvemmäks sitä kuoppaa, jossa me jo oltiin. Mut sit mun mieleen tuli Minttis ja moni muu, jota mä kiusasin koulussa. Pikkuhiljaa mä tajusin, että unettomat yöt, jotka olin maannut sängyssä surren Elisaa, oli muuttunut kauhun öiksi, jolloin mä mietin vaan, et olinko mä tappanu jonkun.

Minttiksen tilanteen mä tiesin. Siitä sai netistä tietoo tarpeeks todetakseen, et se oli ainakin hengissä. Mä lähdin ettimään muita, jotka mä muistin ja se olikin... Noh... niitä käydään viel läpi.

Mä en osaa sanoa miks mä kiusasin. Voisin tietty väittää sitä ja tätä, mut mikään syy ei oo tarpeeks hyvä. En mä niitä silloin ajatellu niin isoina juttuina. Mä olin kovettanut itteni ja mikään ei tuntunu miltään. En mä tajunnu miten kovin johonki toiseen saatto tuntuu.

Sit mä viimein sain suuni auki. Kerroin siitä mitä ajattelin, tunsin ja tein yhelle kaverille. Sille, joka näytti sen jutun. Kaveri naurahti ja mä meinasin sille jo suuttua, mut sit se totes, et sen pitää näyttää mulle yks juttu. Ja sit se kaivoi netistä Minttiksen kirjoituksen, joka oli melkeen ku se mitä mä olin just tekemässä. Siinä pyydettiin anteeks. Todettiin, et jonakin päivänä kaduttaa.

Siinä sulle ihmine, joka voi kertoo Elisan tarinan, kaveri sano ja niinhä siinä oli.

 

Elisasta. Kiitos. Isosti kiitos ihan jokaiselle, joka on tykänny meistä FB:ssä ja kiitos kaikille, jotka on jättäneet kommentteja FB:hen ja tänne blogiin (ja niille, jotka on pistäny Minttikselle postia). Yritän vastata kommentteihi jossain vaiheessa, mut nyt ei aika riitä. Huomatkaa, et blogikommentit ilmestyy vasta, ku ne on hyväskytty. tää ihan siks, et Minttistä on kiusannut yksi nainen netis ja on tullut asiattomia kommentteja.

Jossain kommentissa kysyttiin kuvia Elisasta. Me emme tule riepottamaan Elisaa tänne sinällään tunnistettavissa kuvissa, koska tosiaan toivoisimme, et tässä jutus säilyisi oleellisena se tärkein. Se, et ihmiset tajuaisi lopettaa kiusaamisen tavalla tai toisella. Me emme halua, et alkaa mikään ajojahti siitä, että missä koulussa Elisa oli ja kuka on syyllinen kuolemaan. Osallisilla on tarpeeks paha olla ilmanki.

Jonahin video. En tiedä onko se totta vai ei, mut mä en tiedä onks sillä väliikään. Oleellisinta on sanoma ja ajatus. Se, et video on pysäyttänyt monta ja pistänyt ajattelemaan. Vaikka Jonah ei oikeesti olisikaan siinä tilanteessa on olemassa Elisoja ja on olemassa selviytyjiä. Pelkkä FB-sivun lukeminen kertoo miten hirvittävän paljon näitä kamalia tarinoita maailmassa on.

Otetaan koppi, jos yksikään enkeli uhkaa enää pudota <3.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)