Joulukuun ensimmäinen päivä.
Minua pelottaa tajuta, että Elisan kuolemasta on kohta kulunut jo vuosi. Mitä? Eikö se ollutkaan juuri, kun Miksu löysi Elisan sängystämme? Kuolleena.
Ennen vuosipäivää meidän on kuitenkin elettävä yksi niistä pahimmista päivistä. Joulu. Ensimmäinen joulumme ilman Elisaa.
Työpaikalla tohistaan joulusta koko ajan. Äidit kertovat mitä kenenkin lapset ovat toivoneet lahjaksi ja millainen joulukalenteri on rakennettu. Yhdellä leluja, toisella karkkia, kolmannella yhteistä tekemistä.
Minä päätin avata toisenlaisen joulukalenterin. Päätin, että istuisin joka ilta joulukuussa alas ja kirjoittaisin ylös jonkin pikkuruisen muiston Elisasta. Nämä jääkööt tänne muistuttamaan meitä siitä millainen tyttö Elisa oli.
Elisa. Minun rakas lapseni.
Muisto I
Muistan kuinka Elisa leikki pienenä mökin terassilla. Vanhasta puulaatikosta oli rakennettu leikkihella ja sen päällä oli kuppeja ja kippoja täynnä erilaisia kasveja, käpyjä ja kiviä mitä tyttö ikinä pihapiiristä löysikin. Välillä kannettiin sadevesiämpäristä vettä, välillä sekoitettiin mutakakkuja. Siinä niiden kanssa sohlatessa kului niin aurinkoiset kesäpäivät kuin sadepäivätkin, jolloin sade rummutti terassin kattoon. Vaan aina yksi asia oli varma. Hymy. Se hymy, jonka loistoon ei tarvittu aurinkoa.
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)
