Lupasin face-ryhmäs kirjoittaa mediasta, mut musta tuntuu, et täst tuleekin jotain ihan muuta.

Tänä iltana istuin keittiös, keittiön pöydän ääres, katselin ulos ja hörpin kahvia. Se oli taas sellanen hetki, et sitä melkein odotti Elisaa kotiin. Ajatteli, et kohta ovi käy, tyttö potkii kengät jalastaan ja harppoo keittiöön. On siinä ja nauraa koko naamallaan. Kertoo missä on ollu, mitä tehnyt... ja jättää kertomatta sen mikä olis pitäny meille sanoa.

Sit puhelin soi. Piene hetken mä oikeesti ajattelin, et nyt se soittaa. Se on myöhäs tai pyytää hakemaan jostain. Onhan siel hitonmoinen pakkanenki. Mut sit mä katoin puhelinta ja näin kuka se on. Se oli Minttis.

Me puhuttiin Minttiksen kans pitkään. Alkuunsa puhelusta, jonka Minttis oli saanut. Yksi iso sanomalehti oli halukas tekemään juttua koulukiusaamisesta ja siinä ohessa myös Elisasta, mut ne olis halunneet mut siihen juttuun.

Puhuttiin. Pohdittiin. Käytiin viel kerran läpi tää suhde mediaan. Mitä me halutaan? Mitä me ei haluta? Missä menee rajat ja mikä on riski? Vaikka tää lehti varmasti pystyis takaamaan meille anonyymiyden nii me haluttiin pitää yhä kiinni siitä mitä on sovittu. Me halutaan, et puhutaan meidän asiasta, ei meistä. Me halutaan kertoa asioita, mut me ei haluta olla esillä. Ja ennen kaikkee, me halutaan suojata niitä muita ihmisiä, joita tää koskee.

Me ei haluta repiä julkisuuteen Elisan kouluu, opettajia, luokkakavereita. Ei koko sukua ja naapurustoa. Me halutaan olla näin.

Joku voi ajatella, et vaan mä ja Riikka voidaan oikeesti kertoa tää tarina. Ei mekään oikeestaan osata tätä sen kummemmin kertoa. Miten ihmeessä kerrot toiselle, et mitä on kun koko maailma romahtaa? Mitä on löytää lapsi kuolleena sängystä? Mitä on kun koko maailman tarkoitus vaan otetaan pois? Mitä on ku tajuu, et olis ehkä voinut pelastaa sen kaikista rakkaimman, mut kun ei voinu? Mä en ees halua osata kertoa sitä tän täydellisemmin. Kenenkään, jonka ei tarvi sitä ite kokea, ei tarvi tietää miltä se tuntuu.

Yks kaks, kesken mun ja Minttiksen puhelun, mä näin silmissäni sellaisen kuvan Elisasta. Kun se oli viel ihan pieni. Sillä oli paksut pikkulapsen kädet ja tukka takaraivolta hamppua. Se seisoi mun edes, kurkotti niitä käsiä ylemmäs ja sanoi: Kanna mua. Ja mä kannoin. Olisin voinut kantaa vaikka loppuelämäni.

Ton kuvan myötä mul syntyi ajatus. Ajatus siitä, et me kaikki tarvitaan joskus sitä, et joku kantaa. Välillä musta tuntuu, et mä olen tän kaiken kanssa niin uupunu, et mä tahtoisin, et joku tulis ja kantais. Ees hetken. Ja sit mä tajusin miten kovin mä toivoisin, et joku vois ees hetken kantaa meitä kaikkia läpi tän mitä me eletään.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia) 

 

Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa

Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa