Mä en tiedä mitä sanoa. Mä sain torstaina luettavaks Minttiksen kässärin ja sen jälkeen mä en oo pystyny ajattelemaan muuta. Siinä se ny on. Meidän tarina, joka piti kertoa. Mun itku ei lopu. Oon mä nähny pätkiä tekstistä ennen. Ollaan puhuttu koko ajan. Minttis on kysyny uudelleen ties kuin monta kertaa mite asiat meni ja miten mä ja Riikka halutaan ne kertoo.
Elisa on täs kirjas vaan yksi osa tarinaa. Mut se on läsnä kaikes. On jotenki tosi kumma lukee nyt näit tekstei, joista osa on kirjoitettu paljon ennen ku tää uutisointi alko. Paljo ennen ku päästiin siihen mihin kirja nyt loppuu. Se on hyvä loppu. Iha loistava. Eikä se ollu meistä kenestäkään kiinni. Me tarvittiin siihen yks ihan muu ihminen.
Mä oon nyt vaan jotenki ihan hiljaa. Mä katson miten te ihan vieraat ihmiset ootte nyt tehneet meidän toivetta todeks. Me haluttiin puhuu. Me haluttiin herättää. Me haluttiin, et joku enkeli vois pelastuu. Ja nyt te ootte kaikki siinä ja te muistatte Elisaa.
Me yritetään nyt Riikan kans päästä takas kiinni elämään. Mä oon sen Riikalle velkaa, ku se on kestänyt tätä mun projektia, vaik tää on ollu ihan helvetillinen vuosi muutenki. Se ei oo helppoo. Kun hetken tuntuu, et nyt on hyvä olla, iskee huono omatunto Elisaa kohtaa. Tekee mieli pyytää anteeks, sanoo, et ei me olla unohdettu. Ja sit alkaa itkettää. Mut me ollaan Riikan kans molemmat alle 4-kymppisii viel. Elämää olis edessä toivottavasti paljon. Pitäs vaan oppii elämään se enkelilapsi miedän sydämillä.
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)
Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa, Enkeli-Elisa
Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa Jonakin päivänä kaduttaa