Kuvittelin tälle kaikelle hivenen erilaisen päätöksen. Enkä nyt suinkaan tarkoita sitä mitä ajattelin syksyllä 2011 aloittaessani Enkeli-Elisa-blogia tai kirjoittaessani Jonakin päivänä kaduttaa -kirjaa. Tarkoitan enemmänkin sitä mitä olen ajatellut näiden kahden vuoden aikana, jotka ovat kohta kuluneet kirjan julkaisusta. Kuvittelin, että jonakin päivänä kirjoitan todellisen päätöksen tälle kaikelle, mutta... Sen aika ei ole nyt, eikä sen aika ole ehkä koskaan. Jos ei ole, tämä on päätepiste.

Pitkän harkinnan jälkeen päätin avata Elisa-sivut uudelleen. Lukuunottamatta facebook-sivua, jonka valvontaan ei millään ilveellä riitä aika eikä voimavarat. Facebook-sivu on yhä olemassa kyllä, koska eräs ystäväni sanoi eräänä päivänä, etten saisi poistaa sitä. Että se sisältää jotain hyvin ainutlaatuista tutkittavaksi jollekin, jota kiinnostaa sosiaalisen median ilmiöt.

Miksi avaan Elisa-sivut nyt? Miksi ylipäätään en hautaa niitä johonkin hyvin syvälle puutarhan nurkkaan ja yritä unohtaa? En voi. En voi unohtaa Elisaa, enkä kaikkea sitä mitä tapahtui. Projektin nimi oli kai enne. En tiedä kuinka pitkään riittää niitä päiviä, jolloin kaduttaa. Toisaalta Elisa ja Jonakin päivänä kaduttaa tulevat aina olemaan hyvin iso osa historiaani ja kirjoittamistani. En voi paeta sitä ja siksi toivoisinkin, että projektista olisi saatavilla jotain muutakin tietoa kuin vauva-lehden keskusteluja. Lisäksi vanhempien blogi on hyvin oleellinen lisä kirjaan. Siksi se on nyt tässä.

 

Ja lopuksi vielä se tärkein. Anteeksi, jos pahoitin mielesi.