Lupasin jo viimeksi kirjoittaa siitä mitä Elisalle tapahtui. Olen vain tuijottanut ruutua, kun en saa sanoja ulos. Mitä kertoa? Mitä pitäisi kertoa? Millä on väliä? Mitä kukaan haluaa kuulla?
Olemme myös puhuneet Mintun kanssa paljon siitä, että mitä Elisa haluaisi kertoa? Mitä hän haluaisi pitää itsellään? Vaan toisaalta haluan uskoa, että Elisa ymmärtää. Että hän käsittää miksi mä teen näin. Jos Elisan tarinan kertominen saa edes yhden aikuisen heräämään, tarraamaan nuortaan käsivarresta ja kysymään: "Hei, miten sulla tänään menee?" Sitten tämä on kannattanut. Maailma oli tänään edes pikkuisen parempi paikka. Ja hei, kysykää, kysykää uudelleen, kysykää aina raivostettavuuteen asti. Ehkä tänään on se päivä, kun lapsen suusta tulee ulos ne sanat, joita hän ei aikonut sanoa.
Elisa-rakas. Olisinpa osannut kysyä. Olisitpa osannut sanoa.
Elikkäs. Elisa oli mun elämäni silmäterä. Elisa olisi nyt kesällä päässyt ripille. Mut meillä ei ollut rippijuhlia. Meillä oli hautajaiset.
Elisa oli kiltti ja aurinkoinen tyttö. Semmoinen, joka hymyili aina. Ainakin kotona. Nyt myöhemmin olen kuullut, että koulussa Elisa ei hymyillyt. Elisa pärjäsi hyvin koulussa ja on jotenkin tosi vaikea käsittää, että sillä oli jotain vaikeuksia. Eihän sillä oikeastaan ollut kuin se yksi ystävä, jonka kanssa ne oli ihan paita ja peppu, mutta eikös se tytöillä usein mene niin? En mä osannut siitä ajatella sen kummempaa. Eikä osannut Elisan äitikään.
Elisa rakasti eläimiä ja lukemista. Ja se viihtyikin tosi pitkälle omissa oloissaan kirjojen kanssa. Ja netissä. Miksi ihmeessä mä en edes sen nettielämää osannut seurata sen paremmin?
Elisa kuoli helmikuussa. Kesken kireiden pakkaspäivien. Yhtenä päivänä mä tulin kotiin ja Elisa makasi sängyssä kääriytyneenä peittoon. Mä ajattelin, että se on kipeä, vaikka jotenkin musta tuntuu, että mä tiesin. Elisa oli ottanut ison kasan lääkkeitä. Osa niistä oli sen omia, osa mun ja osa sellaisia mistä me ei koskaan saatu tietää mistä se oli ne saanut. Kuka ne sille antoi? Ja miksi? En mä oikeestaan halua syytellä. Haluisin vaan tietää. Ihan yhtä hyvin mä voin syyttää itteeni ja syytänkin. Miksi mä en sitä ja miksi mä en tätä ja miksi Elisa ei puhunut meille?
Niin. Miksi Elisa ei puhunut? Pari viikkoa Elisan kuoleman jälkeen vaimo seisoi makuuhuoneen ovensuussa ja itki ihan hysteerisesti. Tietty niinä viikkoina ja nytkin vielä meillä itketään paljon, mutta se oli jotain muuta. Vaimolla oli käsissä Elisan päiväkirja ja sitä se oli lukenut. Päiväkirja oli täynnä tuskaa, surua, ahdistusta ja hirveyttä mitä Elisan koulupäivät oli täynnä. Mä luulen, että kukaan niistä kakaroista ei nähnyt mitä Elisan elämä oli. Kukaan ei tajunnut miten kovin ne sitä piinasi. Ei kukaan varmastikaan halunnut, että Elisa tappaa itsensä, mutta se teki sen silti.
Ton jälkeen mä tutustuin Elisan nettielämään. Profiilit irc-galleriassa ja facessa olivat kipeitä paloja siitä miten nettimaailma mahdollistaa kiusaamisen ihan toisella tapaa. Myös Elisan puhelin oli täynnä paskaa.
Mä olin olevinani läsnä. Olin olevinani olemassa perhettä varten. Mutta mä en vaan osannut. En tarpeeksi.
-- Miksu
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)
