Minä haluaisin olla kunnon ihminen. Haluaisin olla sellainen, jonka sydän on täynnä rakkautta ja lämpöä. Mutta minun sydämessäni on kaipausta, surua, tuskaa ja katkeruuttakin. Minä en halua, että kukaan koskaan joutuu kokemaan tämän minkä me koimme. Ajoittain huomaan kuitenkin kysyväni, että miksi tämä kävi juuri meille? Miksi Me?

Toisena hetkenä ymmärrän kysyä Miksi ei me? Miksi joku muu? Ei kukaan olisi ollut Elisaa vähäarvoisempi. Ei kenenkään muun äidin suru, minun suruani pienempi.

En usko, että olen oikea ihminen tuomitsemaan ketään. En ole Jumala, joka päättää kuka saa elää ja kuka ei. En ole pyöveli, joka päättää tuosta noin jonkun päivät. En halua olla edes tuomari, joka langettaa rangaistuksen. Vaan silti…

… jonakin hetkinä tuska vie kaiken järjen mennessään. Niinä hetkinä toivon, että Elisan kiusaajat tuntisivat tämän tuskan itsessään. Että voisin edes näyttää tämän ikävän heille.

Minttis oli saanut viime yönä sähköpostia, jossa meidät oli asetettu tuomiolle. Syytteenä suurin piirtein murha. Tai vähintäänkin yllytys itsemurhaan. Suomessa rikosoikeudellinen raja menee 15-vuodessa. Tarkoittaako tämä sitä, että siitä nuoremmat ovat vielä aivan täysin kyvyttömään ymmärtämään mitä tekevät? Pitäisikö meidän vaieta, koska kiusaajille voi tulla paha mieli?

Ihanko tosissaan?

-- Riikka

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)