Elisa eli jo täysillä teini-ikää. Se oli kiltti ja rauhallineki, mut silti olevinaan nii iso jo. Vaan Elisa tuli syliin aina. Se saattoi istua sohvann urkassa kainalossa ja puhua päivän kuulumisia tai jostai kirjasta, jota oli just lukenu. Joskus vaan oltiin, katottiin telkkarista salkkarit tai biisikärpänen. Biisikärpäsen aikaan laulaahoilotettiin kurkut suorana just niin täysillä kuin elämä maistu.

Joskus halu halata Elisaa, ottaa se syliin ja kuiskata korvaan, et kaikki hyvin, on niin kipeetä, et mun käsiä ja vatsaa särkee. Mä kaipaan niin kovin niitä pieniä, arkipäiväisiä hetkiä. Sitä, ku tuli kotiin töistä ja Elisa istu keittiössä ja joi kaakaota. Sitä, ku se aamulla selasi Hesarin kulttuurisivut ja sarjakuvat ja lehti oli sen jälkeen aina iha rytyssä. Sitä miten se kävi ulkoiluttamas naapurin koiraa ja aina sillä riitti kertomista millaset polut ne oli löytäneet.

Sekin on jotenki niin tosi kummaa miten paljon Elisa mun muistoissa puhuu. Se puhuu sohvannurkassa. Se puhuu kaakaomukin ja sanomalehden yli. Se puhuu koirasta, lenkistä ja hiphop-tunnista. Mun muistoissa me puhuttiin koulustaki. Kokeista, museovierailuista ja siitä mitä kässäntunneilla tehtiin. Mut miks? Miks me ei puhuttu kiusaamisesta? Miks mä en koskaan osannut kysyä, et oliko kaikki hyvin koulus? 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)