21. joulukuuta: Elisan piparkakkutalo
Piparien paistaminen oli joulun isoin juttu. Niitä paistettiin jo marraskuun alussa. Parasta oli tuoksu - ja pienen tytön hymy, kun hän mussutti raakaa taikinaa.
Joulukuun alkupuolella tehtiin aina piparkakkutalo. Se oli aina samanlainen mökki, jossa oli jyrkkä katto täynnä tomusokeria ja ranskanpastilleja. Muistan miten Elisa kolmivuotiaana liimasi sokerimassalla kieli keskellä suuta pastilleja paikalleen. Yritin sanoa, ettei se haittaa, vaikkeivat pastillit ihan paikallaan olisikaan, mutta Elisalle piti.
Elisa taisi olla kahdeksan, kun hän halusi tehdä oman talon. Hän piirsi leivinpaperille kaavat, joista rakentui korkea torni. - Siinä asuu tähkäpää! Elisa sanoi ja piirsi sokerimassasta köynnökset tornin seiniin.
Sen jälkeen joka joulu syntyi jotain uutta. Oli muumitaloa ja huvikumpua. Oli linnaa ja Hgridin mökkiä. Yksi joulu oli vähällä mennä pilalle, kun piparkakkutalo vahongossa tippui hyllyltä (en enää millään muista mikä sen pudotti) ja sälähti kappaleiksi lattialle. Elisa murjotti useamman päivän, istui pöytänsä ääressä ja piirsi puolihuolimattomasti jotain. Ei auttanut, vaikka kuinka tarjouduin, että tehtäisiin uusi.
Yleensä piparitalo sai olla koristeena hyllyssä aattoon. Aattona Elisa kulki talon ohi ja taittoi siitä palasia. Joskus hän nappasin ison kattopalan kerralla irti ja istui sitä nakertaen katsomassa Lumiukkoa.
(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)
