Mä en oo pystyny kirjoittamaan. En vaa oo pystyny. On tuntunu siltä, et hyvä on ollu, kun on pystyny elämäänkään.

Kävin lääkäris, ku Riikka pyys. Tuli sellainen olo, et ne siel taputti päähän ja sano, et voi voi, lääkäri kirjoitti sairaslomaa ja reseptin. Joo. Teki mieli kysyy, et mitä mä näil lääkkeillä teen? Mihin nää oikeesti on? Mun lapseni on kuollut. Tappoi itsensä, koska toiset rääkkäs sitä ja koska mä en sitä osannut pelastaa. Helvetti. Ihme kai se olis, jos mun elämä vaan jatkuis kuten tähänkin asti. Ihme kai se olis, jos missään ei tuntus.

Mut tunteet. Ne pitäs turruttaa. Pitäs pystyä olemaan kute aina. Pitäs vaan... Olla. Pitäs hymyillä naapurille ja sanoo: "Kiitos hyvää", kun kysytään mitä kuuluu. Pitäs osallistua työpaikan pikkujouluihin, juoda pää täyteen ja seuraavana aamuna surra vaan krapulaa. Vaan mä en sure krapulaa. Mä suren Elisaa. Ja mul on siihen ihan täys oikeus.

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)