Äidin syli on tyhjä. Muistan millaista oli pitää Elisaa sylissä, kun hän oli ihan pieni vauva vasta. Sen vauvan tuhinan ja tuoksun. Muistan miten Elisa juoksi kesken leikkien syliin taaperona. Miten nosti vielä isompanakin kädet ylös ja pyysi kantamaan. Elisa oli pikkuinen ja siro. Häntä kantoi mielellään.

Elisa kasvoi, mutta päivittäin halattiin. Ne olivat lämpimiä, hyväntuulisia halauksia. Sellaisia, joita luulin Elisankin olleen. Vaan Elisa kantoi sydämessään niin raskasta taakkaa, että me emme sitä kyenneet näkemään.

Yhä ajattelen miten Elisa päätyi siihen? Miten päätyi tappamaan itsensä? Miksi lääkkeet (miksipä ei)? Miksi meidän sängyssä (missä muualla)? Miksi ei yhtä ainuttakaan sanaa, äiti, mun on paha olla? Kun olisit sanonut, olisin tarrannut kiinni enkä päästänyt pois. Vaan olisinko kyennyt pyykimään tämän pois? 

Nykypäivänä pahoinvointia on kaikkialla. Aikuiset ovat väsyneitä ja voimattomia. Minä kuvittelin, että me pystyisimme tarjoamaan lapselle turvallisen kodin, kaksi turvallista aikuista, turvallisen elämän. Lastaan vaan ei voi sulkea purkkiin ja pitää pumpulissa. Se ottaa väkisinkin kiinni koko muun maailman. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Mitä me olisimme voineet tehdä toisin? En tiedä. Nyt syksy on alkanut. Meidän ensimmäinen syksymme ilman Elisaa. Se on pimeämpi kuin koskaan. Joskus minusta tuntuu, että aurinko ei voi paistaa enää ikinä.

 

(Blogi Enkeli-Elisa on osa Minttu Vettenterän Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan syntyä ja blogin tekstit ovat Minttu Vettenterän kirjoittamia)